Vietin joulun ja uuden vuoden perinteisesti Suomessa. Vaikka joulunpyhien kokeminen ulkomailla aina vähän houkuttelee, olen liian kotihiiri olemaan silloin eri paikassa kuin perheeni. Ja koska välipäivinä lentäminen on syntisen kallista, uusi vuosi on tavannut mennä siihen samaan putkeen.
Maailmalla ollessani kaipaan muutenkin lähinnä ihmisiä, en niinkään Suomea sinänsä. Usein kuulee pitkän linjan maastamuuttajilta kyseltävän, kuinka paljon kyseinen henkilö kotimaatansa kaipaakaan, mitä olen aina ihan vähän ihmetellyt (enkä ole koskaan oikein tiennyt mitä itse vastaisin). Harva meistä toki kotimaatansa täysin haluaa hylätä - joskin kerran tapasin saksalaisen joka haaveili pelkästä Euroopan kansalaisuudesta koska oli kyllästynyt raahaamaan mukanaan kotimaansa lähihistorian taakkaa - mutta kaikki me olemme vapaaehtoisesti lähteneet, ja vapaaehtoisesti jättäneet palaamatta takaisin. Tai kuten minun tapauksessani, lähteneet aina uudestaan. Vapaaehtoinen expat-elämä ei ole tragediaa. Tai jos on, niin jossain on tapahtunut virhe.
Minä olen tietysti suomalaisena päässyt aina valitsemaan useasta hyvästä, kuten useat tuntemani kohtalotoveritkin. Viime kevään EU-harjoittelussa tuli ensimmäistä kertaa tutustuttua ihmisiin jotka oli ajanut maailmalle oman kotimaan huono työtilanne, ja joita kohdemaakaan ei automaattisesti ottanut lämpimästi vastaan. Romanialaiset lakiopiskelijat - jotka sekä näyttivät että kuulostivat sivistyneemmiltä kuin esimerkiksi allekirjoittanut - kommentoivat lakonisesti kuinka vaikeaa oli avata pankkitiliä Romanian passilla, samalla kun espanjalaiset ja kreikkalaiset vertailivat omia mahdollisuuksien puutteitaan työllistyä ikinä omissa kotimaissaan. Porukan ainoa bulgarialainen sen sijaan inhosi Brysseliä ja poti aitoa koti-ikävää, kaivaten omien sanojensa mukaan "takaisin sivistyneeseen maailmaan".
Muunkinlaisia suhteita omaan kotimaahan on tullut vastaan. Islannissa minulla oli opiskelutovereina kaksi israelilaista, joista toinen ei ollut tässä skaalassa mitenkään vaikkapa peruseurooppalaisesta poikkeava, mutta toinen, itse maahan vasta aikuisena muuttanut, oli sitäkin nationalistisempi. Kyseinen henkilö oli ennen Islantiin muuttoaan muun muassa asunut siirtokunnissa. En kopioi tähän hänen palestiinalaisia ja muslimeja koskevia Facebook-päivityksiään, tämä kun on koko perheen blogi. Minusta itsestäni tuntuu joka tapauksessa hämmentävältä että joku voi rakastaa kotimaataan niin paljon että on valmis kieltämään toisen kansanryhmän olemassaolon.
(Tässä on yksi syy siihen miksi kirjoitan tätä blogia suomeksi, sikäli kun joku sitä ihmetteli.)
En minäkään Suomea inhoa. Varsinkin silloin jos kesä on oikeasti kesäinen tai talvi oikeasti talvinen, viihdyn mielelläni sydän-Hämeen puistometsissä ja kesämökin laiturilla. Loskainen ja rapainen Suomi taas valitettavasti näyttää varsin samalta kuin loskainen ja rapainen Belgia tai loskainen ja rapainen Englanti (loskainen ja rapainen Islanti voittaa kauneuskilpailun 6 - 0). Kyse ei ole niinkään siitä etten viihtyisi Suomessa, kuin siitä että viihdyn ulkomailla. Kun ympäristö on vieras ja erilainen, maailma tuntuu avarammalta. Suomessa perinpohjainen tuttuus tuo mukanaan klaustrofobian.
En tiedä millaista olisi asua jossakin ainoana ulkomaalaisena. Tähän asti olen elänyt maailmalla ainoastaan yhteisöissä jotka koostuvat voittopuolisesti muualta tulevista. Ehkä jaettu erilaisuuden tunne onkin se juttu. Kansainväliset yhteisöt tapaavat minun kokemukseni mukaan olla avoimempia ja vastaanottavaisempia kuin kansalliset. Ja ehkä ulkomailla asuva uskaltaa olla enemmän oma itsensä, tietäessään ettei kuitenkaan tule koskaan täysin sulautumaan ympäristöönsä. "Ulkomaalainen" on joka tapauksessa leima josta tuskin koskaan pääsee eroon muuten kuin palaamalla juurilleen. Joskus se hyödyttää ja joskus turhauttaa. Tähän asti olen kantanut sitä ylpeydellä.
Kaiken kaikkiaan, näin on hyvä. Ja jouluksi pääsee aina kotiin.
