Sunday, 29 November 2015

Työnhakua pitkän kaavan mukaan

Olen fantasioinut EU-urasta siitä asti kun tein Neuvostossa viiden kuukauden työharjoittelun ennen Englantiin muuttoa (olen synnynnäinen virkamies, kysykää keneltä tahansa).

Valitettavasti ovet Brysseliin aukeavat jokseenkin jäykästi. Jos haluaa vakityön instituutioissa, on ensin päästävä niin kutsutulle varauslistalle josta työpaikat täytetään. Listallepääsijät valitaan vuosittaisissa 'kilpailuissa', joita järjestetään eri tasoille ja aihepiireille. Minun tapauksessani taso on AD5 (yliopistotutkinto, ei vaadittua työkokemusta), ja aihepiiri yleinen.

Yritin ensimmäisen kerran viime vuonna, jolloin matka tyssäsi heti alkukarsintoihin. Tänä vuonna kiri kantoikin sitten jo loppuotteluun.

Ilmoittautumisaika kyseiseen kisaan on yleensä maalis-huhtikuussa. Tänä vuonna hakijoita oli vaatimattomat 31 400. Ensimmäisessä osassa testataan kielellistä päättelyä (10 kysymystä, 18 minuuttia, vaadittava vähimmäispistemäärä 5/10), numeerista päättelyä (10 kysymystä, 20 min., vähintään 5/10) abstraktia päättelyä, (20 kysymystä, 20 min., vähintään 10/20) ja tilanteenarviointikykyä (20 kysymystä, 30 min., vähintään 24/40). Käytännössä kielellisessä päättelyssä luetutetaan lyhyitä tekstinpätkiä ja jokaiseen tekstinpätkään esitetään neljä väitettä, joista pitää valita se joka on tekstin mukaan oikein. Numeerisessa päättelyssä ratkotaan sanallisia, pääasiassa tilastoihin ja prosenttilukuihin perustuvia monivalintatehtäviä, ja abstraktissa päättelyssä tuijotetaan abstrakteja kuvioita, ja yritetään päätellä mikä kuvio olisi jatkumossa seuraavana (niinikään monivalinta). Kaikki edellämainitut tehdään "ykköskielellä", minun tapauksessani tietysti suomeksi. Tilanteenarviointikokeessa esitetään lyhyitä tilanteita joita toimistotyössä voi tulla vastaan, liittyen priorisointiin, ihmissuhteisiin ja niin edelleen. Jokaiseen tilanteeseen esitetään neljä toimintamallia, joista pitää valita kaikkein paras ja kaikkein huonoin. Tämä osa tehdään ns. kakkoskielellä, jonka on oltava joko englanti, saksa tai ranska. Kokeet tehdään tietokoneella virallisissa testikeskuksissa. Minä tein tänä vuonna omani toukokuun loppupuolella Lontossa.

Ne kandidaatit jotka ovat saaneet kaikista osa-alueista vähintään vähimmäispisteet laitetaan paremmuusjärjestykseen, ja tänä vuonna 1355 parasta kutsuttiin kakkososaan. Kakkososa oli tänä vuonna uusi lisäys AD5-kisaan, aikaisemmin assistenttikisoissa käytetty e-tray (tai "postikori", kuten se on näköjään viehättävästi virallisissa yhteyksissä suomennettu). Tämäkin tehtiin tietokoneella testikeskuksissa kakkoskielellä. Ajoitus osui syyskuun puoliväliin jolloin satuin olemaan Suomessa, joten tein omani Helsingissä. Kokeessa kandidaatille annetaan fiktiivinen rooli jonkin instituution (käytännössä yleensä Komission) virkamiehenä jossakin tietyssä tilanteessa (iso kokous tulossa, lakiehdotus menossa äänestykseen tms.). Materiaalina on sähköpostilaatikko, johon saapuu kokeen ajan tilanteeseen liittyviä viestejä kollegoilta, pomoilta, sidosryhmiltä ja muilta asiaan enemmän tai vähemmän liittyviltä tahoilta. Sitten taas tarjotaan erinnäisiä tilanteita, tilanteisiin kolme reagointivaihtoehtoa kuhunkin, ja kandidaatin tehtävä on arvioida jokainen reagointivaihtoehto 1-5 skaalalla (käytännössä siis hyvin paha - paha - ei hyvä eikä paha - hyvä - hyvin hyvä).

Minulta tuntui loppuvan kokeessa aika täysin kesken, ja olin ihan varma että tähän tämä jäi, mutta vastoin kaikkia odotuksia olinkin niiden 359:n joukossa jotka kutsuttiin viimeiseen osaan. Viimeinen osa (suomeksi arviointikeskus, mutta näin tuttujen kesken Assessment Centre tai AC) alkoi 16.11. kirjallisella tehtävällä, joka taaskin tehtiin samaisissa testikeskuksissa. Kirjallisessa tehtävässä annettiin nippu taas johonkin fiktiiviseen työtehtävään liittyviä dokumentteja, ja niistä piti raapustella kasaan koherentti raportti. Aikaisempina vuosina tähän tehtävään on annettu 90 minuuttia, mutta tänä vuonna aika oli leikattu tuntiin, mikä oli taaskin minulle ihan liian vähän. Ei puhuta siitä sen enempää.

AC:n loput kolme osaa jokainen kandidaatti tekee Brysselissä, noin kahdentoista hengen ryhmissä. Minulle lankesi testipäiväksi 23.11. Alunperin ajattelin että sääli kun valmistautumisaika jää lyhyeksi (verrattuna niihin jotka tekevät kokeen tammi-helmikuussa), mutta tuleepa tehtyä alta pois ennen joulua. Se mihin en ollut varautunut oli 21.11. Brysselissä alkanut täyssulku terrorismiuhan takia.

Me kandidaatit olimme tietysti löytäneet toisemme Facebookissa, ja viikonloppuna kaikki alkavalla viikolla testattavat hätäilivät keskenään, kun kokeet järjestävä EPSO (European Personnel Selection Office) ei ole viikonloppuisin auki, emmekä saaneet varmistusta suuntaan emmekä toiseen. Sunnuntaiaamupäivänä kiipesin sitten junaan hermoillen enemmän kokeen mahdollista peruuntumista kuin terroristeja.

Perille päästyäni kroonisesti ylikansoitettu Bryssel oli jokseenkin vieraan oloinen, kun kaduilla ei juurikaan liikkunut muita kuin hampaisiin asti aseistautuneita sotilaita. Sunnuntai-iltana kymmeneltä EPSO onneksi ilmoitti että kokeet järjestetään normaaliaikataulussa. Nukuin huonosti, eikä asiaa auttanut lainkaan kello yhdeltä yöllä käynnistynyt palohälytys, ja sitä seurannut (onneksi vain) puolen tunnin evakuointi.

Maanantaiaamuna minun piti ilmoittautua EPSO:n tomistolla puoli yhdeksältä. Kun metro oli kokonaan suljettu ja joukkoliikenne muutenkin rajoitettu, ajattelin että a) taksillahan pääsee helposti, ja b) kyllähän nyt tunti väkisinkin riittää taksin saamiseen. Olin hyvin, hyvin väärässä. Kello oli jo yli puolen yhdeksän kun lopulta sain pysäytettyä itselleni taksin käytännössä hyppäämällä sen eteen. Yritin samalla epätoivoisesti soittaa EPSO:n toimistolle selittääkseni tilanteen, mutta kolme vuotta vanha ja jo pitkään huonosti toiminut puhelimeni kieltäytyi täysin yhteistyöstä (tänä viikonloppuna ostinkin sitten uuden). Selitin tilanteen taksikuskille, joka ystävällisesti painoi kaasua, ja ehdin testipaikalle tyylikkäästi vain 20 minuuttia myöhässä. Onneksi alku oli porrastettu kandidaattien kesken, ja minun ensimmäinen osani alkoi vasta tasan yhdeksältä.

Ensimmäisen osan olisi pitänyt olla kaikkein helpoin. Kyseessä oli kahden hengen paneelin pitämä strukturoitu haastattelu, ja todennäköisimmät kysymykset olivat kaikkien tiedossa. Tähän tehtävään olisi siis pitänyt osata varautua, mutta olin itse aamuisen säntäilyni jäljiltä vielä niin sekaisin, että todennäköisesti avauduin ihan liikaa, sen sijaan että olisin ollut asianmukaisen hillitty ja laskelmoiva. Haastattelun jälkeen minulla oli pitkä tauko, jolloin ehdin sosialisoida muiden päivän kandidaattien kanssa. Pääosin varsin mukavaa porukkaa.

Keskellä päivää meillä oli kahdessa kuuden hengen ryhmässä neuvottelusimulaatio, jossa esitimme EU-parlamentin työryhmän jäseniä. Meillä oli kaikilla eri sidosryhmien näkemys tiettyyn tilanteeseen, ja tavoitteena oli päästä hyvässä järjestyksessä toimivaan kompromissiin. Minun ryhmäni lopputulos oli vähintäänkin kelvollinen, mutta omaa suoritustani en oikein osaa arvioida. Iltapäivällä oli sitten kaikista eniten kammoamani tehtävä, eli esitelmänpito. Nippu dokumentteja aiheesta josta en tiedä mitään, 20 minuuttia valmisteluaikaa, 10 minuutin esitelmä, ja 10 minuuttia kysymyksiä jurylta. En ehtinyt kirjoittaa fläppitauluni viimeistä lausetta loppuun, mutta bluffasin tieni yllättävän sujuvasti kysymysosion läpi. Väikkärinpuolustus ei tunnu tämän jälkeen missään.

Kokeen jälkeen oli vähän tyhjä olo. Olin varannut paluulipun vasta torstaille, sillä ajatuksella että viettäisin rentouttavan pikaloman ja tapaisin vanhoja tuttuja. Bryssel alkoi kuitenkin avautua vähitellen vasta keskiviikkona, joten lomailusta tuli vähän yksitoikkoista. Harjoitteluajan työhuonekaverin kanssa istuin maanantai-iltapäivänä pitkään yhdessä harvoista avoinna olevista kuppiloista, ja tiistaina ja keskiviikkona tapasin ihmisiä siltä osastolta jolle harjoitteluni tein. Olivat kovasti sitä mieltä että haluavat minut takaisin, mikä on toisaalta rohkaisevaa, toisaalta raastavaa.

Tilanteeseen paikalliset suhtautuivat lähinnä fatalistisesti. "Se tulee sitten kun se tulee." "Kouluista olen huolissani, mutta pakkohan sitä on yrittää elää normaalia elämää."

Torstaina, kun kävelin keskustan läpi rautatieasemalle, Bryssel alkoi jo vähitellen muistuttaa omaa ruuhkaisaa eloisaa itseään.




















Tuesday, 7 July 2015

Melkein aito akateemikko

Toissaviikolla olin Amsterdamissa MARE - People and the Sea -konferenssissa. Köyhä akateemikonalku kun olen, tämä oli vasta kolmas käymäni konferenssi. Ensimmäinen oli viimevuotinen IMCC, josta taisin täälläkin mainita ja jossa olin vain kuunteluvieraana. Viime helmikuussa oli Cambridgessa jokatoisvuotinen Student Conference on Conservation Science, jossa esittelin jo julisteen. Tällä kertaa piti sitten nousta vielä yksi taso, ja pitää oikein esitelmä.

Siellä se esitelmöi. PowerPoint yritti siirtyä itsestään aina seuraavaan kalvoon, joten
näppäimistön äärestä ei rohjennut poistua kovin kauaksi.

Olen perinteisesti ollut kauhusta jäykkänä aina kun on pitänyt puhua julkisesti, varsinkin vieraille ihmisille. Jostain syystä olin kuitenkin paljon vähemmän paniikissa kuin oletin, olisikohan turisteille paasaaminen ruuhessa aiheuttanut jonkinlaista parkkiintumista. Yleisökin hymähteli kiltisti niissä kohdissa joissa oli tarkituskin hymähdellä. Jälkeenpäin kehuttiin mielenkiintoisesta aiheesta ja annettiin vinkkejä miten jatkaa tästä eteenpäin.

Matkaseuran kanssa ehdittiin myös katsastaa hiukan Amsterdamia. Konferenssipäivät päättyivät sen verran myöhään että museot olivat jo kiinni, mutta puistoissa sentään pyörittiin, ja lauantaina käytiin eläintarhassa. Mikä siinä on että isot kissaeläimet pitää aina sulkea pienimpiin häkkeihin?

Amsterdamissa on kummia asioita.


Olin kummien asioiden keskellä.
Kirahvit ovat parhautta.
Tämä kaveri kävi sormeen kiinni, kun zoomailin lähikuvaa enkä hoksannut että sen
nokkahan mahtuu ristikon välistä.
Ehkä kala.

Seuraavaksi työn alla on toivottavasti viimeinen kyselytutkimussetti. Ehkä tästä vielä valmista tulee. Jonakin vuonna.

Friday, 17 April 2015

Paras työpaikka ikinä

Ehdin rypeä tovin jos toisenkin omassa työttömyydessäni ja rahattomuudessani. Ei herunut baarimikon paikkaa, ei vastaanottovirkailijan eikä IT-tuen. Uuden kampusravintolan kanssa kirjoitin sentään sopimuksen tarjoilijan paikasta, mutta ravintolan valmistuminen on viivästynyt ja viivästynyt. Lopulta törmäsin Canterbury Punting Company:n työpaikkailmoitukseen. Googletettuani ensin mitä kummaa se "punting" oikein onkaan, lähetin työhakemuksen sekä kyseiseen firmaan että samana päivänä työntekijöitä hakeneeseen jugurttibaariin. CPC:n haastattelussa viihdyin tunnin, jugurttibaarin haastattelussa kahdeksan minuuttia (en minä sieltä ulos kävellyt, loppuivat vain jutunaiheet sekä minulta että haastattelijalta). Ei ollut vaikea arvata kummasta soitettiin takaisin. Sen jälkeen piti enää käydä joella todistamassa ettei mene veneessä täysin lukkoon. En mennyt, kiitos kaiketi lukemattomien Alajärven soutu- ja kumivenekierrosten.

Sen jälkeen onkin sitten treenattu. Sauvominen ei ole ihan täysin intuitiivista toimintaa, varsinkaan joella joka on täynnä erilaisia pikku (ja ei-niin-pikku) virtauksia milloin mihinkin suuntaan. Alkuun seilasin törmästä toiseen kuin olisin ollut pahemminkin päissäni. Lihaksiakin se vaatisi vähän enemmän kuin mitä minulta löytyy, vuoden sitkeästä salillakäynnistä huolimatta. Tällä hetkellä jaksan sauvoa ylävirtaan pahimmassa virtauspaikassa kolmen matkustajan kanssa, kun tavoite olisi 8-12. Toisaalta lupailivat että virtaus hidastuu kesää kohti mentäessä. Olen huomannut käsitteleväni venettä kuin hevosta: paitsi että tilanteita on luettava ja niihin vaikutettava koko vartalolla ihan eri tavoin kuin autolla ajaessa, minulla on myös pakkomielle olla antamatta veneelle periksi, koska "sen jälkeen se tietää olevansa vahvempi".




Mutta vaikka hikeä pukkaakin, ja törmiin törmäily käy pitkän päälle jokseenkin turhauttavaksi, olen vielä toistaiseksi aivan hohteessa. Toistaiseksi minut on valtuutettu viemään asiakkaita vain ylävirtaan niin kutsutulle luontoreitille, jossa on vähemmän tekemistä ja kevyemmät virtaukset kuin alavirran kaupunkikierroksella. Kun kevätauringon paisteessa sitten valuu hiljaksiin alavirtaan matkustajien kanssa mukavia puhellen ja vesilintuja bongaillen, tulee välillä hämmästelleeksi että tästä oikeasti maksetaan. Työkaverit ovat kirjavaa mutta erittäin mukavaa ja kannustavaa väkeä, ja lisäbonuksena meidän kanssamme samoissa tiloissa toimii mainio pieni kahvila, joka aina välillä tarvitsee vapaaehtoisia kokeilemaan uusia kahvilaatuja tai hankkiutumaan eroon vanhaksi menevistä leivoksista. Olemme käytettävissä.




Epäilemättä tämä kuherruskuukausi jossakin vaiheessa päättyy. Olen kuullut jo kauhutarinoista kuumista kesäpäivistä, jolloin työnnetään täysiä veneitä toistensa perään ilman kunnon taukoja. Sen enempää fyysiset kuin sosiaalisetkaan taidot eivät myöskään ole koskaan olleet vahvin puoleni, ja tämä työ perustuu pitkälti molemmille. Mutta kävi miten kävi, olen toistaiseksi turvannut talouteni (ainakin oletettavasti, yhtäkään tiliä ei ole vielä tullut), hankkinut tekemistä joka tasapainottaa varsin mukavasti väikkärin naputtelua, ja saanut elämääni sitä aikaisemmin kaipaamaani Vaihtelua. Aina välillä on hyvä huomata ajattelevansa niin kuin tässä biisissä - ainakin ensimmäisessä ja viimeisessä säkeistössä:



Monday, 12 January 2015

Uusi vuosi, enimmäkseen vanhat kujeet

Taas oli joulu ja joululoma, joka tuntui tänä vuonna menevän ohi jotenkin tarpeettoman nopeasti. Tulipa nähtyä kunnolla lunta, ensimmäistä kertaa sitten Belgian '13.

Hämeenlinna 25.12.2014

Canterbury 9.1.2015
Ihmettelin miksi tunnen olevani tällä hetkellä jokseenkin kyllästynyt tekemisiin, ja kaipaan jotain uutta ja erilaista. Sitten tajusin etten ole oikeastaan tehnyt yhtä ja samaa asiaa tätä kauempaa moneen vuoteen (tammikuussa tulee täyteen 16 kk Englannissa, saman verran kuin Islannin komennusta kesti). Lienee siis aika totutella olemaan taas vähän pitkäjänteisempi. Koko elämäänsä ei ehkä voi odottaa kuvioiden muuttuvan täysin puolentoista vuoden välein.

Rahapulaani helpottaakseni aloitan ensi viikolla lastenvahtina. 7- ja 10-vuotiaat muksut pitää ruokkia ja saattaa kouluun aamuisin. Kävin tapaamassa perheen viikonloppuna, ja sekä lapset että aikuiset vaikuttivat varsin mukavilta ihmisiltä. Saa tosin nähdä mitä tästä tulee, meikäläisen kokemus lapsista kun on lähes olematon. Sitä paitsi joudun heräämään itse ennen seitsemää.

Muuten tämä vuosi sujunee samoissa merkeissä kuin edellinenkin: väikkäriä, satunnaisia työpaikka- ja apurahahakemuksia ja EU-koeharjoitteita (ei, en päässyt viime vuonna läpi). Välillä pubiin ja salille. Jossain vaiheessa saattaa hyvällä säkällä valmistua se ravintolakin, johon minulla on tarjoilijan sopimus. Rahallahan saa vaihtelua, eikö?

Saturday, 13 September 2014

Loppukesä ja uusi koti

Englantilainen kesä oli lopulta varsin miellyttävä. Ei ihan yhtä kuuma kuin Suomessa, mutta riittävän lämmin saamaan ainakin suomalaisen ja irlantilaisen hikoilemaan. Kreikkalaisilla tosin oli kylmä, mutta niillä nyt oli Belgiassakin. Collegen takapihalla on mukava pelto, jolla pidettiin piknikkejä

Kesän kohokohta oli International Marine Conservation Congress Glasgowssa. Sen lisäksi että pääsi kuuntelemaan inspiroivia ja opettavaisiakin puheita ja puhujia, samassa yhteydessä pääsi viettämään aikaa myös kahden Islannin opiskelukaverin kanssa, jotka tulivat Kanadasta asti. Glasgow on varsin mainio kaupunki, joskin ravintolat menevät kiinni absurdin aikaisin. Varsinkaan arkipäivinä ei luentojen jälkeen tahtonut löytää ruokaa enää mistään. Löydettiin kuitenkin pari mukavaa perinteistä paikkaa, ja intialainen jossa on väitetään keksityn tikka masalan (linkittäisin ravintolan jos muistaisin mikä sen nimi on).

Canterburyssä kanssaopiskelijat ja luennoitsijat ovat perehtyneitä lähinnä kuivan maan ympäristöön. Tuli kotoisa (ja motivoiva) olo kuunnellessa ihmisiä joiden tutkimusaiheet ovat lähempänä omaa ympäristöä. Kuulin myös muutaman luennon jotka toivon että olisin kuullut ennen viimevuotista Brysselin-komennusta. Hiukan iski myös tutkimusaihekateus, onneksi elämässä (toivottavasti) riittää vuosia.

Elo-syyskuun taitteessa pääsin lopulta myös käymään Suomessa. Kaksi viikkoa meni mukavasti ystäviä ja sukulaisia tavatessa ja yksiä häitäkin juhliessa. On lohdullista että Suomessakin on vielä ystäviä joiden kanssa voi jatkaa juttua siitä mihin viimeksi on jääty, niin kuin ei missään olisi ollutkaan.

Seuraavaksi edessä on paluu arkeen tutkimuksen suhteen, tarjoilijana aloittaminen ja muutto. Olemme vähitellen alkaneet siirtää omaisuuttamme mäkeä alas työllä ja tuskalla hankittuun uuteen kotiin. Ensivisiitillä huomasin sekoittaneeni talon julkisivun toiseen taloon jota kävimme katsomassa; pahoitteluni siis kaikille joille väitin sen olevan rivitalo. Se on itseasiassa paritalo, joskin etäisyys viereiseen rakennukseen on noin metri.

Lupasin pientä rahallista korvausta vastaan ottaa sen huoneen joka jää yli, ja kun meitä on asunnossa yksi vähemmän kuin makuuhuoneita, päädyin lopulta valitsemaan kahden huoneen väliltä. Toinen on iso ja varustettu 140 cm sängyllä mutta surkealla työpöydällä ja olemattomalla säilytystilalla. Toinen on pikkuruinen ja varustettu 80 cm sängyllä mutta hyvällä työpöydällä, asiallisella määrällä säilytystilaa ja takapihalle osoittavalla ikkunalla. Päädyin jälkimmäiseen. Nyt meillä on vierashuone johon voi hätätapauksessa tunkea vaikka pariskunnan.

Lupaan laittaa kuvia jahka saamme sisustuksen johonkin järjestykseen.

Thursday, 12 June 2014

Kentältä

Tuli lähdettyä kenttätöihin hivenen yllättäen. Oletin että ohjaajilla olisi vielä paljonkin sanottavaa kysymyslomakkeistani, mutta totesivatkin että: "Hyvä on, mene jo."

No minähän menin, kun kalenterista löytyi vapaa kahden viikon jakso. Valmisteluaika jäi tosin vähän lyhyeksi, enkä ehtinyt saada kiinni juuri ketään niistä ihmisistä joiden kanssa alun perin halusin puhua.

Ensimmäinen kahdesta "tutkimuskohteesta" oli St. Abbs Head Skotlannin kaakkoisnurkassa. Kiinnostuin alueesta alunperin koska siellä toimii rinnakkain Scottish National Heritagen pyörittämä kansallinen suojelualue ja vapaaehtoinen merisuojelualue. Suunnitelmanani oli haastatella vapaaehtoisen suojelualueen hallituksen jäseniä ja verrata heidän kokemuksiaan valtiojohtoisten suojelualueiden asianomistajien kokemuksiin. Paikan päällä kävi kuitenkin ilmi että erinnäisten konfliktien ja rahoitusvaikeuksien seurauksena vapaaehtoinen suojelualue on jokseenkin horrostilassa, eivätkä hallituksen jäsenet olleent tavoitettavissa. Tyydyin siis haastattelemaan paikallisen kylän asukkaita ja suojelualueella käyviä turisteja.

Näkymä suojelualueelta St. Abbs:in kylään
St. Abbs Head (kyllä, ilman heittomerkkiä) on kaunis rannikkoalue jyrkkine kallioineen ja vehreine niittyineen. Kun suuri osa niityistä oli vielä lampaiden kansoittamia, tuli väkisinkin mieleen Islanti. Nukuin herttaisessa B&B:ssä aivan suojelualueen vieressä, ja elin melkein pelkästään skotlantilaisilla aamiaisilla. Itse suojelualueen kiertää huomattavista korkeuseroista huolimatta muutamassa tunnissa, mikä ehkä osaltaan selittää sitä että vastaantulleiden vierailijoiden keski-ikä tuntui olevan huomattavan korkea. Ei voi olla nostamatta hattua selvästi pitkälle eläkeiässä oleville pariskunnille jotka puskivat suuremmin huohottamatta rinteitä ylös.

St. Abbsin jälkeen siirryin Skotlannin vastakkaiselle rannalle Rumin saarelle. Junamatka Skotlannin ylänköjen poikki on jonkin lähteen mukaan yksi maailman kauneimmista, enkä pistä vastaan. Hivenen suretti että Harry Potter -elokuvistakin tuttu The Jacobite -höyryjuna, jolla olisi päässyt osan matkasta, ei sopinut aikatauluihin mennessä eikä tullessa. Hyvältä maisemat kuitenkin näyttivät moderninkin junan ikkunasta.

Rum on luku sinänsä. Saaren on 50-luvulla myynyt SNH:lle nimelliseen hintaan uusrikkaan Sir George Bulloughin leski, sillä ehdolla että saaresta tehdään suojelualue ja Sir Georgen 1800-1900 -lukujen taitteessa itselleen rakennuttama Kinlochin linna säilytetään. Tätä nykyä saarella asuu noin 40 hengen yhteisö, joka omistaa pienen Kinlochin kylän maat ja rakennukset. Kukaan ei tiedä mitä linnalle pitäisi tehdä, sillä se on houkutteleva turistikohde, mutta valitettavasti rakennettu - isäntänsä toiveesta - vaaleanpunaisesta kivestä joka imee kosteutta. Tukirakenteiden tilassa on siis tällä hetkellä toivomisen varaa. Kyläläiset haluaisivat tehdä siitä yhdistetyn museo-hotelli-pitopalvelun, mutta arvioidut restaurointikustannukset ovat tähtitieteelliset.

Kinlochin linna, paikallinen päänsärky

Maisemiltaan Rum on aivan huikea. Olisin ilomielin kadonnut viikoksi kukkuloille, jos en olisi ollut velvollinen keräämään haastatteluvastauksia. Sekin oli kuitenkin helpompaa kuin St. Abbsissa, sillä kaikki kyläläiset löytyivät yhdestä paikasta, ja useimmat vierailijat nukkuivat samassa hostellissa kuin minäkin. Vähän otin sentään omaa lomaa ja kävin vaeltelemassa ja valassafarilla.

Valaiden kuvaaminen on haasteellista. Tämä on (kuulemma) lahtivalas.
Viisi päivää oli lopulta Rumilla aivan liian vähän. Päästäkseni asioiden ja ongelmien ytimeen, minun olisi pitänyt viettää kyläläisten kanssa paljon enemmän aikaa. Viimeisenä iltana päädyin hetkeksi juttelemaan (juomaan) paikallisten kalamiesten kanssa, mutta aika yksinkertaisesti loppui kesken.

Oma sosiaalisen sulavuuden puutekin tuli kahden viikon aikana tielle kerran jos toisenkin. Vieraiden Ihmisten Häiritseminen ei tule minulle luonnostaan, ja olisin saanut huomattavasti enemmän materiaalia kasaan jos kolmen neljästä vastaantulijasta kohdalla en olisi ajatellut: "näyttää pelottavalta, kysyn seuraavalta." No, niillä korteilla on pelattava jotka on jaettu. Osaa kyselylomakkeista odotan vielä lähetettäväksi minulle postissa, saa nähdä päätyvätkö ikinä tänne asti. Todennäköisesti joudun tekemään jossakin vaiheessa vielä toisenkin reissun, ja Rumille haluan ehdottomasti palata ilman työvelvoitteita. Puolet saaresta jäi täysin näkemättä!

Loppukaneettina: Suosittelen Skotlantia. Kannattaa kuitenkin ottaa hyttyshuppu mukaan.

Wednesday, 14 May 2014

Tarinoita brittiläisen kiinteistövälityksen ihmemaailmasta

Kuten on saattanut käydä ilmi, olen asunut ensimmäisen opiskeluvuoteni kampuksella. Suomessa lähtöä suunnitellessani se tuntui helpoimmalta ratkaisulta, enhän tuntenut Canterburya lainkaan enkä tiennyt mistä tai miten alkaa etsiä asuntoa yksityiseltä. Olin myös siinä (harha)luulossa että yliopiston tarjoama majoitus olisi edullisempi vaihtoehto.

Yliopisto tarjoaa jatko-opiskelijoille majoitusmahdollisuuden kuitenkin vain ensimmäiseksi vuodeksi, joten alkuvuodesta tuli ajankohtaiseksi asunnon metsästys ensi vuodelle. Ensiksi piti päättää kenen kanssa sitä haluaa seuraavat kaksi vuotta punkata. Ensin meitä oli kaksi, mutta totesimme ettei meillä ole varaa kahden hengen asuntoihin. Sitten meitä oli hetken aikaa viisi, mutta yksi jäsenistä totesi haluavansa paremman kämpän kuin mihin meistä köyhimmillä oli varaa. Päädyimme siis lopulta metsästämään asuntoa neljälle hengelle.

Noin kuukauden kokemuksen perusteella voin kertoa että Canterburysta löytyy jos jonkin moista luukkua. Yksi sympaattisimmista oli vanhassa talossa aivan ydinkeskustassa: Vaikutti siltä että kyseiseen taloon on yritetty mahduttaa useampi huone kuin siihen on alunperin tarkoitettu, joten kaikki oli hyvin, hyvin pientä. Talon omistaja oli lisäksi entinen taidegalleristi, ja hän oli katsonut parhaaksi täyttää hyvin kapeiden käytävien seinät hyvin paksukehyksisillä maalauksilla. Leveäharteisempi henkilö olisi joutunut kävelemään siellä sivuttain. Hyvästä sijainnista huolimatta hylkäsimme kyseisen asunnon, sillä siellä ei ollut minkäänlaista yhteistä tilaa, ja keittiöönkin olisi mahtunut vain yksi henkilö kerrallaan.

Jo etsintöjen alkuvaiheessa löysimme kuitenkin unelmiemme asunnon. Iso välitysfirma mainosti sitä sivullaan hintaan 300£ (noin 368€)/henkilö/kuukausi, mikä on täällä kirkkaasti halvimmasta päästä neljän hengen asuntoja. Lisäksi asunnossa oli yksi ylimääräinen makuuhuone, valtava olohuone, ja se sijaitsi täydellisesti jokseenkin puolimatkassa yliopistolta keskustaan. Näytön loppupuolella meille kerrottiin että kuukausivuokra onkin itseasiassa 360£/henkilö, mutta Canterburyn hintahaitarilla sekin on vielä tukevasti kohtuuden rajoissa.

"Me otetaan tää," sanoimme me.
"Hyvä juttu," sanoi välittäjä. "Minäpä lähetän teille hakemuslomakkeet, täytätte ne netissä ja tulette sitten allekirjoittamaan sopimuksen. Siinä yhteydessä maksatte 550£ (n. 674€) takuuvuokran ja ylläpitokulut."
"Loistavaa," sanoimme me.

Tuli linkki hakemuslomakkeeseen sähköpostissa, ja me ryhdyimme sitä kukin tahollamme täyttämään. Sivulta 2 löytyi kohta "takaajat" seuraavalla ohjeistuksella:

"Hyväksymme seuraavanlaiset takaajat:
1) Omainen, jolla on ollut postiosoite Isossa-Britanniassa vähintään viiden vuoden ajan
2) Yliopiston takaus yhdysvaltalaisille opiskelijoille
3) Muilta 12 kuukauden vuokra kerralla."

Jaaha. No, meidän ryhmämme koostui yhdestä englantilaisesta, yhdestä amerikkalaisesta, yhdestä suomalaisesta ja yhdestä irlantilaisesta. Suomalainen ja irlantilainen eivät suorastaan riemastuneet kohdasta kolme. Ei kun siis kirjoittamaan sähköpostia välittäjälle.

"Pidämme 12 kk:n kertamaksua kohtuuttomana. Voimme toimittaa tiliotteet ja palkkakuitit todistaaksemme että olemme kykeneviä maksamaan koko vuoden vuokran. Voimme myös tarvittaessa maksaa esimerkiksi kolmen kuukauden erissä."

Ja välittäjä vastaa:

"Olen pahoillani, selvitin tilannetta esimieheni kanssa, mutta valitettavasti meillä ei ole mahdollisuutta joustaa näistä säännöistä."

No, me ilmoitamme "selvittelevämme asiaa", ja alamme etsiä vaihtoehtoista asuntoa. Kilpailevilta välittäjäfirmoilta löytyy muun muassa asunto paikallisessa opiskelijalähiössä, jossa tämän hetkiset vuokralaiset ovat viimeisen vuoden ajan tyhjentäneet tuhkakuppinsa suoraan olohuoneen kokolattiamatolle. Pahoitteleva välittäjä vakuuttaa meille että vuokraisäntä tekee kaikkensa saadakseen hajun pois matoista ja verhoista kesän aikana. Me emme vakuutu. Toisen firman asunnossa välittäjä on selvästi meidän kanssamme ensimmäistä kertaa, hänellä ei ole avaimia huoneisiin, hän hämmästelee vuokralaisten kissaa, johon "niillä ei kyllä ole lupaa", ja pohdiskelee kuuluvatko takapihalle jätetyt rakennustarvikkeet mahdollisesti vuokralaisille vaiko sittenkin vuokraisännälle. Kolmannessa on niin vinot lattiat että pyörällistä työtuolia ei voisi edes kuvitella, ja seinät pullistelevat ja halkeilevat, todennäköisesti kosteuttaan. Lisäksi jokaista firmaa yhdistää sama ehto: Ulkomaalaisilta ei-amerikkalaisilta vuokralaisilta 12 kk:n vuokra kerralla.

Joten me lopulta palaamme hattu kourassa sen ainoan lupaavan asunnon välittäjälle, ja lupaamme järjestää kertamaksun. "Mainiota," tulee vastaus. "Tulkaa allekirjoittamaan ja maksamaan takuuvuokra ensi viikon maanantaina, saatte sitten paperit vietäväksi yliopistolle, että amerikkalainen voi järjestää omat takuunsa."

Perjantaina amerikkalainen menee selvittämään takuitaan etukäteen yliopiston majoitustahon kanssa. Tiskin takana virkamies räjähtää: "Missään tapauksessa et allekirjoita etkä ainakaan maksa mitään ennen kuin me olemme nähneet ja hyväksyneet vuokrasopimuksen. Voit muuten menettää koko summan. Lisäksi vuokrasopimuksenne alkaa heinäkuussa [mikä on täällä normaalia, mutta heinä- ja elokuulta peritään yleensä puolikas vuokra jos asunto on tyhjillään], me emme voi toimia takaajina kuin syyskuun alusta alkaen, jolloin muutat pois kampukselta."

Samaan aikaan välittäjä lähettää meille sähköpostin: "Kerralla maksavien on muuten maksettava takuumaksun lisäksi ensimmäisen neljänneksen vuokra, 720£ (n. 883€), maanantaina. Pahoittelen, olen uusi täällä."

 Tässä vaiheessa toteamme että sähköpostikirjeenvaihto ei ehkä enää riitä ja suuntaamme porukalla välitysfirman toimistolle, jossa meidät ottaa vastaan toinen henkilö.

"Tämä ei nyt enää ole ihan reilua," sanomme me, ja selitämme epäselvyydet etukäteismaksun ja yliopiston tarjoaman takuuden suhteen. "Haluaisimme myös tietää tarkat ehdot 12kk:n vuokran suhteen, saammeko rahat takaisin jos talo esimerkiksi palaa joululoman aikana?"
"Älkää minulle kimmastuko," sanoo välittäjä numero 2 alentuvaan sävyyn. "Ei teitä ole harhaanjohdettu. Minä voin varmaan lähettää teille jotain infoa siitä 12 kuukauden vuokrasta, ja saatte alustavan kirjeen yliopiston majoitustoimistolle vietäväksi. Ja kuukauden vuokrahan on tosiaan se 300£"
"MITÄ?!" sanomme me. 

Lopulta siirrämme allekirjoituksen tiistaille, ja välittäjä numero 2 lupaa lähettää meille maanantaihin mennessä tiedot 12kk:n vuokran käsittelystä, yliopiston takausmenettelystä, sekä siitä, mikä se kuukausivuokra nyt tarkalleen ottaen onkaan. Meille myös kerrotaan että englantilaisen ja amerikkalaisen on maksettava ensimmäinen neljännes kesäkuun alkuun mennessä, ja vuokransa muutenkin neljännesvuosittain. Saamme yleiset vuokraehdot ja sopimusmallin mukaamme. Amerikkalainen ilmaisee huolensa siitä ettei mahdollisesti pysty saamaan kokoon 720£:aa näin lyhyellä varoitusajalla.

Tulee maanantai. Käymme porukalla yliopiston majoitustoimistolla, jossa luvataan että amerikkalaisen takuut järjestyvät syyskuusta alkaen. Välitysfirman sähköpostia ei tule. Kirjurina toimiva englantilainen lähettää ensin yhden, sitten toisen sähköpostin kysellen tietojen perään. Maanantaiyönä heitämme lopulta hanskat tiskiin ja lähetämme välitysfirmalle viimeisen viestin, jossa ilmoitamme ettemme voi tehdä sopimuksia yhtiön kanssa joka ei kykene vahvistamaan meille edes kuukausivuokraa, saati että pahoittelisi omaa sekoiluaan. Osoitamme sähköpostin molemmille välittäjille, sekä opiskelijoiden vuokrapalveluista vastaavalle esimiehelle. 

Tulee tiistaiaamu, ja sähköposti esimieheltä: "Olen hyvin pahoillani kaikista sekaannuksista. Voimme siirtää maksun takarajan kesäkuun loppupuolelle, se että yliopisto ei pysty takaamaan kesäkuukausia ei ole mikään ongelma, ja totta kai saatte etukäteen maksetun vuokran takaisin jos asunnolle tapahtuu jotain. Neljältä hengeltä kuukausivuokran oli tarkoitus olla 360£ (koska asunnossa olisi ollut tilaa viidelle), mutta jos vielä olette kiinnostuneet asunnosta, voimme tarjota sen hintaan 330£ (n. 405€)?"


Kävimme maksamassa takuuvuokran tänään aamupäivällä. Vuokrasopimuksen allekirjoitamme ja palautamme kahden viikon sisään. Aina on tietysti riski että vuokraemäntä, jota emme ole tavanneet ja joka huolehtii asunnon ylläpidosta, on kamala ihminen, naapurit tulevat seinästä läpi, ja/tai asunto on läpimätä. Lisäksi välitysfirman kanssa asiontiin on nähtävästi aina syytä varata vähintään kolme viikkoa. Oli miten oli, meillä on (lopultakin) ensi vuodeksi iso, edullinen asunto optimaalisella paikalla, sekä kämppäkaverit joiden kanssa selviytyy näköjään hankalammastakin tilanteesta. Ja siltä varalta että joku haluaa tulla käymään, meillä on vierashuone!