Hieman hevosista

CANTER

Pronunciation: [ˈkantə]

noun

[in singular] 

1. A pace of a horse or other quadruped between a trot and a gallop, with not less than one foot on the ground at any time: I rode away at a canter  

1.1. A ride on a horse at a canter: we came back from one of our canters

 

verb

[no object, with adverbial of direction]  

1. (Of a horse) move at a canter in a particular direction: they cantered down into the village  

1.1. [with object] Make (a horse) move at a canter: Katharine cantered Benji in a smaller and smaller circle

Origin

early 18th century (as a verb): short for Canterbury pace or Canterbury gallop, from the supposed easy pace of medieval pilgrims to Canterbury.

Oxford Dictionaries

Lupailin hevostekstiä jo muistaakseni noin toisessa kirjoituksessa, joten lienee lopultakin sen aika.

Vietin huomattavan osan teinivuosistani tallilla, mutta viimeisen kymmenen vuoden aikana käynnit hevosen selässä ovat olleet harvassa. Tänne tultuani päätin kuitenkin ottaa itseäni niskasta kiinni, ja liityin yliopiston ratsastusseuraan. Täällä on sitä paitsi pyhäinhäväistys olla kuulumatta mihinkään yliopiston urheiluseuraan, ja se näyttää myös pahalta CV:ssä. Siispä löin kaksi kärpästä yhdellä iskulla.

Seuraa siis pyörittävät opiskelijat, ja ratsastustunnit tarjoaa Trenley Park Liveries. Yksi tunti (30 min. yhdelle ratsukolle, 45 min. kahdelle ja 60 min. siitä ylöspäin) maksaa £22 (26,63€), josta £2 menee kimppakyydin kuskille bensarahoiksi. Ei siis mikään huono diili. Itse kävin syyslukukaudella ratsastamassa joka toinen viikko, keväällä satunnaisesti. Yliopiston kesäloman ajaksi myös seuran toiminta jää tauolle, joten sinä aikana tuntinsa ja kyytinsä joutuu järjestämään itse.

Täällä ei kanneta turhaa huolta siitä että hevoset pääsisivät tappelemaan seinien yli

Odotin suurta kulttuurishokkia marssiessani englantilaiselle ratsastuskoululle, mutta erot ovat paljastuneet tavallisen tuntilaisen näkökulmasta melko vähäisiksi. Hevosensa saa yleensä valmiiksi laitettuna, selkään noustaan aina muovijakkaralta, ja jonkin verran enemmän ratsastetaan osastossa, muuten meininki on varsin samanlaista kuin Suomessa. Kilpailutoiminta sen sijaan on jotain ihan muuta. Kentin yliopistolla oli neljä joukkuetta BUCS-sarjassa (British University & College Sports). Jokaisessa joukkueessa on neljä ratsastajaa. Jokaiseen kilpailuun arvotaan jokaiselle ratsastajalle yksi järjestävän tallin hevonen, jolla ratsastaja osallistuu sekä koulu- että estekilpailuun. Yhdellä hevosella on neljä ratsastajaa, ja ratsastajat pisteytetään suhteessa muihin samalla hevosella ratsastaneisiin (ilmeisesti kilpailijat itsekään eivät ymmärrä tästä mitään, joten ei hätää). Minun rohkeuteni ei tällä hetkellä riitä esteratsastukseen ventovieraalla hevosella, joten jätin kilpailupuolen suosiolla muille. Meillä olisi ollut myös pienemmän skaalan kisat kaupungin toisen yliopiston kanssa, joissa olisi voinut osallistua arvotulla Trenleyn hevosella joko kouluun tai esteisiin, mutten siihenkään lopulta ehtinyt treenata riittävästi.

Seuran sihteeri Charlotte ja Cash paikallisissa

Trenleyn hevoset ovat olleet mainiota terapiaa kaltaiselleni nynnylle. Suuri osa on kylmäpäisiä cobeja, jotka eivät vähästä hätkähdä. Olen muun muassa alkanut vähitellen oppia, että maastoratsastuksen ei tarvitse aina johtaa ojassa konttaamiseen ja sitä seuraavaan hevosenpyydystykseen. Kaikkein herkimpiä tämän kaltaiset hevoset eivät tietysti ole, ja yhdistettynä osastossa ratsastamiseen niissä ilmenee vahvaa taipumusta pyrkiä tekemään juuri sitä mitä edellä menevä hevonen tekee, ei sitä mitä itse pyydät. Oppiipahan olemaan jämerä.

Bob <3

Seuralla on myös varsin vilkasta sosiaalista toimintaa, mutta koska valtaosa jäsenistä on jonkin verran minua nuorempia, ja heidän näkemyksensä hyvästä viihteestä on hieman erilainen kuin minulla, olen pääosin laistanut kyseisistä illanvietoista. Maaliskuun alussa olin kuitenkin seuran hyväntekeväisyysjuhlissa, joissa kerättiin rahaa paikalliseen vammaisratsastustoimintaan. Lippu oli opiskelijabudjetille tuskallisen kallis, mutta ruoka hyvää ja DJ varsin mainio. Illan kohokohta olivat seitsemänkymppiset kutsuvieraat, jotka tanssivat ysärihittejä samaan tahtiin parikymppisten kutsuvieraiden kanssa. Ilmeisesti tienasimme jonkin verran rahaakin.

Allekirjoittanut hyväntekeväisyysjuhlassa kera kämppäkaverin /
toinen-lähes-kolmekymppinen -tukihenkilön
©  Sam Allard Photography

Näin väikkärin teon lomassa ratsastus on minulle kaikkein täydellisintä terapiaa. Mikään ei pakota yhtä hyvin keskittymään vain ja ainoastaan siihen mitä olet tekemässä, ja unohtamaan kaiken muun mielessä pyörivän. Ero omassa mielentilassa ennen ja jälkeen ratsastustunnin on huomattava, ja selkäkin kiittää. Vaikka siis lompakko ei venykään ratsastamaan läheskään niin usein kuin haluaisin, olen hyvin tyytyväinen että keräsin rohkeuteni ja palaisin satulaan. Tämän voimalla saatan selvitä hengissä seuraavastakin kahdesta vuodesta.

Jokaisella itseään kunnioittavalla ratsastuskoululla on vähintään
yksi kiukkuinen kääpiöponi

Tulvia ja politiikkaa

Tänään on jo toinen päivä putkeen kun ei sada. Keskustassa on vielä hivenen kosteaa.

"Älä mene tulvaveteen," sanoo viranomainen. "Et tiedä kuinka syvää se on, mitä sen alla on,
tai kuinka vahvasti se virtaa." Uskooko paikallinen? Ei. Nämä herrat kääntyivät takaisin
kun vesi alkoi ulottua polkimiin.

Raideliikenne Lontoon suuntaan on ollut hetkittäin täysin poikki. Päätie samaan suuntaan on ollut poikki vajoaman takia. Canterburyssa varsinainen tulviminen rajoittuu pääsääntöisesti jokirannan puistoihin, mutta lähikylissä on jouduttu evakuoimaan asukkaita joukolla, ja materiaalisten tappioiden odotetaan nousevan huikeisiin lukemiin. Täältä länteen päin tilanne on tiettävästi vielä huonompi.

"Pysy nyt jo ihan oikeasti pois sieltä tulvavedestä," sanoo lievästi turhautunut
viranomainen.  Ⓒ Devonin ja Somersetin palo- ja pelastuslaitons

Poliitikoilla on pitänyt kiirettä asian tiimoilta. On syytelty kilpaa milloin ketäkin, ja kyselty oliko sittenkään hyvä idea leikata tulvantorjuntarahoitusta. Oikealla laidalla on vakuuteltu kilpaa ettei tämä ainakaan ilmastonmuutoksesta johdu, ja ehdotettu syylliseksi mm. taannoista homoavioliittojen laillistamista. Daily Mailin mukaan tilanne pitää ehdottomasti korjata kehitysapurahoilla. Toisaalla, kruununprinssi pikkuveljineen on ollut kantamassa hiekkasäkkejä paikallisten kanssa, ja esittänyt siinä ohessa vaatimattoman pyynnön että media pitäisi turpansa kiinni ja tekisi jotain hyödyllistä.

Sillä aikaa ne joilla on vielä jalat ja kokolattiamatto kuivina keskittyvät päivittelemään BBC:n Sotshin lumilautailuselostajia, jotka kehtasivat innostua brittiurheilijan pronssimitalista. Ei ole helppoa kenelläkään.

Kuinka laiskuri aktivoidaan

Vähän sitä ihminen kaipaisi lunta ympärilleen tähän aikaan vuodesta, vaikka onhan se ihan vitsikästä käydä tammikuuussa t-paidassa lenkillä. Laitoksella tosin ollaan talvitunnelmissa, kun jatko-opiskelijat siirrettiin remontin tieltä pienempään toimistoon, jossa ei toimi lämmitys. Kiitos, Äiti, katseenkestävistä villapaidoista.

Rahoituspuoli alkaa hiljalleen nakertaa. Tällä viikolla hain yliopiston 50-vuotisapurahaa, ja sain vastauksen että se annetaan vain kolmeksi vuodeksi. Minulla on myöntöhetkellä periaatteessa enää kaksi opiskeluvuotta jäljellä, eli en ole valintakelpoinen koska en halua tarpeeksi rahaa. Ja sillä ei tietenkään ole asiassa mitään painoarvoa että oletusarvoisesti lähes kaikki joutuvat anomaan neljännen vuoden jatkoaikaa.

Varasuunnitelmana olen alkanut päntätä EU:n virkamieskokeeseen (tunnetaan myös EPSO-kilpailun nimellä). On jokseenkin noloa kuinka totaalisesti vähäisetkin matemaattiset kykyni ovat romahtaneet viimeisen kymmenen vuoden aikana. "Mikä kuvio täydentää sarjan" -harjoitukset ovat sentään ihan hauskoja.

Koska parhaassakin tapauksessa EPSO:n kautta työllistyn todennäköisimmin vasta joskus valmistumisvaiheessa, yritän paikkailla rahoitusvajetta myös hakemalla kampuspubeihin baarimikoksi. Olen aina halunnut kokeilla kyseistä hommaa, ja oppilaskunta on työnantajana armollinen mitä tulee kenttätyömatkoihin ja muihin aikataulurajoituksiin.

Kaiken edellä mainitun ohella pitäisi myös lukea vähän ranskaa, ja toukokuussa olisi kuulemma Lontoossa 5 km juoksu johon voisi osallistua. Ja kohta pitäisi alkaa raapia kasaan jonkinlaista kenttätyösuunnitelmaa. Välillä tulee miettineeksi mihin oikein olen nokkani työntänyt ja mitä yritän sillä saavuttaa, mutta ehkä tämä kaikki aikanaan maksaa vaivan. Jonakin päivänä minullakin vielä on mielekäs työ, oma, henkilökohtainen koti ja omat, säännölliset tulot.

Jetlagin sävyttämiä ajatuksia elämästä ulkomaalaisena

Vietin joulun ja uuden vuoden perinteisesti Suomessa. Vaikka joulunpyhien kokeminen ulkomailla aina vähän houkuttelee, olen liian kotihiiri olemaan silloin eri paikassa kuin perheeni. Ja koska välipäivinä lentäminen on syntisen kallista, uusi vuosi on tavannut mennä siihen samaan putkeen.

Maailmalla ollessani kaipaan muutenkin lähinnä ihmisiä, en niinkään Suomea sinänsä. Usein kuulee pitkän linjan maastamuuttajilta kyseltävän, kuinka paljon kyseinen henkilö kotimaatansa kaipaakaan, mitä olen aina ihan vähän ihmetellyt (enkä ole koskaan oikein tiennyt mitä itse vastaisin). Harva meistä toki kotimaatansa täysin haluaa hylätä - joskin kerran tapasin saksalaisen joka haaveili pelkästä Euroopan kansalaisuudesta koska oli kyllästynyt raahaamaan mukanaan kotimaansa lähihistorian taakkaa - mutta kaikki me olemme vapaaehtoisesti lähteneet, ja vapaaehtoisesti jättäneet palaamatta takaisin. Tai kuten minun tapauksessani, lähteneet aina uudestaan. Vapaaehtoinen expat-elämä ei ole tragediaa. Tai jos on, niin jossain on tapahtunut virhe.

Minä olen tietysti suomalaisena päässyt aina valitsemaan useasta hyvästä, kuten useat tuntemani kohtalotoveritkin. Viime kevään EU-harjoittelussa tuli ensimmäistä kertaa tutustuttua ihmisiin jotka oli ajanut maailmalle oman kotimaan huono työtilanne, ja joita kohdemaakaan ei automaattisesti ottanut lämpimästi vastaan. Romanialaiset lakiopiskelijat - jotka sekä näyttivät että kuulostivat sivistyneemmiltä kuin esimerkiksi allekirjoittanut - kommentoivat lakonisesti kuinka vaikeaa oli avata pankkitiliä Romanian passilla, samalla kun espanjalaiset ja kreikkalaiset vertailivat omia mahdollisuuksien puutteitaan työllistyä ikinä omissa kotimaissaan. Porukan ainoa bulgarialainen sen sijaan inhosi Brysseliä ja poti aitoa koti-ikävää, kaivaten omien sanojensa mukaan "takaisin sivistyneeseen maailmaan".

Muunkinlaisia suhteita omaan kotimaahan on tullut vastaan. Islannissa minulla oli opiskelutovereina kaksi israelilaista, joista toinen ei ollut tässä skaalassa mitenkään vaikkapa peruseurooppalaisesta poikkeava, mutta toinen, itse maahan vasta aikuisena muuttanut, oli sitäkin nationalistisempi. Kyseinen henkilö oli ennen Islantiin muuttoaan muun muassa asunut siirtokunnissa. En kopioi tähän hänen palestiinalaisia ja muslimeja koskevia Facebook-päivityksiään, tämä kun on koko perheen blogi. Minusta itsestäni tuntuu joka tapauksessa hämmentävältä että joku voi rakastaa kotimaataan niin paljon että on valmis kieltämään toisen kansanryhmän olemassaolon.

(Tässä on yksi syy siihen miksi kirjoitan tätä blogia suomeksi, sikäli kun joku sitä ihmetteli.)

En minäkään Suomea inhoa. Varsinkin silloin jos kesä on oikeasti kesäinen tai talvi oikeasti talvinen, viihdyn mielelläni sydän-Hämeen puistometsissä ja kesämökin laiturilla. Loskainen ja rapainen Suomi taas valitettavasti näyttää varsin samalta kuin loskainen ja rapainen Belgia tai loskainen ja rapainen Englanti (loskainen ja rapainen Islanti voittaa kauneuskilpailun 6 - 0). Kyse ei ole niinkään siitä etten viihtyisi Suomessa, kuin siitä että viihdyn ulkomailla. Kun ympäristö on vieras ja erilainen, maailma tuntuu avarammalta. Suomessa perinpohjainen tuttuus tuo mukanaan klaustrofobian.

En tiedä millaista olisi asua jossakin ainoana ulkomaalaisena. Tähän asti olen elänyt maailmalla ainoastaan yhteisöissä jotka koostuvat voittopuolisesti muualta tulevista. Ehkä jaettu erilaisuuden tunne onkin se juttu. Kansainväliset yhteisöt tapaavat minun kokemukseni mukaan olla avoimempia ja vastaanottavaisempia kuin kansalliset. Ja ehkä ulkomailla asuva uskaltaa olla enemmän oma itsensä, tietäessään ettei kuitenkaan tule koskaan täysin sulautumaan ympäristöönsä. "Ulkomaalainen" on joka tapauksessa leima josta tuskin koskaan pääsee eroon muuten kuin palaamalla juurilleen. Joskus se hyödyttää ja joskus turhauttaa. Tähän asti olen kantanut sitä ylpeydellä.

Kaiken kaikkiaan, näin on hyvä. Ja jouluksi pääsee aina kotiin.

Kotiseutumatkailua

En sentään näin nopeasti lyönyt hanskoja tiskiin tämän blogin suhteen. Elämä vain on pääsääntöisesti rajoittunut kampukselle, kun tutkimussuunnitelma on hakenut tarkempaa muotoaan. Nyt on onneksi päässyt parin viikon aikana vähän tuulettumaankin. Varoitus: Seuraava teksti sisältää matalaresoluutioisia kännykkäkameraotoksia.

Toissaviikonloppuna (16.11.-17.11.) tein pikamatkan Oxfordiin ja Lontooseen tapaamaan vanhoja Brysselin-tuttuja. Omat muistikuvani molemmista kaupungeista olivat ennen tätä noin viidentoista vuoden takaa, ja näin ollen varsin hataria. Kumpikaan ei kuitenkaan pettänyt. Oxfordissa paikallisoppaana toiminut seurueemme jäsen vei meidät katsomaan näyttäviä, vanhoja collegeja, joista minulla ei valitettavasti ole kuvia. Estetiikassa saivat meidän kampuksemme kalpenemaan kateudesta, mutta toisaalta otan ehkä mielummin 2000-luvun lämmityksen. Siellä oli kylmä.

Suomalaista kekkoskuutioarkkitehtuuria murehtiville muuten lohduksi(?) kerrottakoon, että on Oxfordissakin osattu liimata 70-lukulainen betonimurikka lisäsiiveksi keskiaikaiseen college-rakennukseen. Siitä ehkä olisi pitänyt ottaa kuva. Tai ehkä ei.

Eräs seurueen jäsen oli vastikään liittynyt Rotary-klubiin, joten osallistuimme lauantai-iltana klubin aistivisailtaan. Ihan mukava kokemus, joskin päälimmäiseksi jäi hämmennys siitä, mitä kyvyttömyyteni tunnistaa pop-hittejä kertoo kuuloaististani, ja siitä, miksi itse asiassa tunnistin muovisen koirankakan pelkästään näppituntuman perusteella, kun ei sitä kukaan muukaan tehnyt. Olin myös hirveässä flunssassa, joten kaksi aistia viidestä olivat jokseenkin poissa pelistä. Kuulo sentään meni vasta seuraavana päivänä.

Sunnuntaina heitimme vielä pikakierroksen Lontoossa. Buckinghamin palatsi, Hyde Park, Natural History Museum ja Covent Gardenin markkinat virkistivät mukavasti muistia. Etenkin jälkimmäiseen pitää päästä pikimmiten uudestaan, ja ajan kanssa.

Seuraavalla viikolla koitti sitten varsinaisen kotiseutumatkailun aika, kun vanhempani tulivat käymään. Canterbury on Britannian kristinuskon historian kannalta varsin merkittävä kaupunki, joten historiallista nähtäväähän täällä riittää. Me aloitimme Pyhän Martinin (Martinuksen?) kirkosta, joka on tiettävästi englanninkielisen maailman vanhin edelleen aktiivikäytössä oleva kirkko. Se on rakennettu Rooman vallan aikana, ja otettiin välittömästi käyttöön kun Augustinus Canterburylainen saapui Britanniaan vuonna 597 Gregorius I:n käskystä levittämään kristinuskoa Brittein saarille. Kirkko on pieni mutta kodikas, niin kuin vain vanha kivikirkko olla voi, ja ympärillä on fantastisen kaunis hautausmaa, joka on ilmeisesti edelleen käytössä.

 
Kirkon oman esittelytekstin mukaan Pyhän Martinin seurakunta ei ole koskaan ottanut varsinaisesti kantaa edes uskonpuhdistukseen, ja toivottaa tervetulleeksi kaikki kristityt turhia nillittämättä. Arvostan kyseisenlaista asennetta.

Kirkon lähellä sijaitsevat myös Pyhän Augustinuksen luostarin rauniot. Kiitos pääosin Henrik VIII:n hävitystyön, luostarirakennuksista ei tänä päivänä ole jäljellä kuin rippeet. Luostarin historia on kuitenkin ollut varsin mielenkiintoinen, milloin on ollut kitkaa (= mestauksiin johtaneita kapinoita) normannihallitsijoiden kanssa, milloin maanjäristyksiä ja elämäänsä kyllästyneitä munkkeja pakenemassa muurien yli. Ehtipä luostari toimia uskonpuhdistuksen jälkeen pubinakin, ennen kuin huolestunut paikallinen nuorimies osti alueen ja rakennukset ja kunnosti niistä opiston lähetyssaarnaajille.

Katsastimme luonnollisesti myös Canterburyn katedraalin, joka on liian iso mihinkään kuvaan, ja johon on haudattu muiden muassa Henrik IV sekä tietysti arkkipiispa-marttyyri-pyhimys Thomas Becket (joka tosin alun perin kuopattiin Pyhän Augustinuksen luostariin). Lisäksi kiersimme Pyhän Thomaksen pyhiinvaeltajahospitaalin (rakennettu 1170-luvulla, edelleen majoitustoimintaa - täällä ei haaskata hyviä seiniä), fransiskaanien kappelin, joka on rakennettu enimmäkseen puroon maaveron säästämiseksi (alla) ja Westgaten puutarhan, josta löysimme muun muassa hervottoman plataanin (alempana). Roomalaismuseossakin pyörähdimme.

Canterbury onnistui siis vakuuttamaan ainakin kaksi varsin vaativaa kulttuurimatkailijaa, huolimatta varsin kylmästä ja tuulisesta säästä. Jahka kevät koittaa, niin täällä on myös varsin lupaavanoloisia puistoja, joista luulisi löytyvän piknikpaikkoja myös kotoutuneille opiskelijoille. Ja nähtävääkin toki vielä jäi, jatkamme tutkimuksia!

Ensivaikutelmia

Ensimmäiset kaksi viikkoa onnellisesti takana, ja elämä alkaa vähitellen asettua uomiinsa. Tässä vapaassa järjestyksessä satunnaisia havaintoja ensimmäisten päivien ajalta.

• Britanniassa ihan oikeasti tykätään jonottaa. Toki ihmismassat ovat isoja kun esimerkiksi kaikki aloittavat opiskelijat yrittävät rekisteröityä tai kaikki ulkomaiset opiskelijat yrittävät päästä bussiin, mutta vaikuttaa siltä että jonojen vähentäminen ei missään tilanteessa ole suoranaisesti itsetarkoitus. Mikäs siinä, toistaiseksi ei ole joutunut seisomaan sateessa.
• Huoneessa on tietysti kokolattiamatto. Onnistuin läikyttämään sille kahvia toisena päivänä. Kylppärissä ei ole käsisuihkua edes suihkussa.
• Yliopiston väki pelkää tosissaan tulipaloja. Palohälyttimet ovat riittävän herkällä soidakseen jos käy lämpimässä suihkussa kylppärin ovi auki (en onneksi ollut se onneton jolle tämä selvisi ensimmäisenä päivänä kantapään kautta), ja kynttilöiden polttamisesta keittiössä seuraa kutsu puhutteluun (olin yksi niistä joille tämä selvisi kantapään kautta. Emme menneet).
•  Ulkomaalaisia on tosiaan varsinkin jatko-opiskelijoissa paljon. Varsinkaan omalta laitokselta ei tahdo löytää natiivia hakemallakaan.
• "Jatko-opiskelija" (postgraduate) tarkoittaa täkäläisittäin joko maisteri- tai tohtoriopiskelijaa, mihin minun aivoni eivät tahdo sopeutua. Hämmästyn aina kun kämppäkaveri kertoo olevansa 22-vuotias.
• Kurssikavereiden kanssa sosialisoinnissa on aavistuksen lannistavia piirteitä. Useimmat ovat lähdössä kenttätyömatkoille eksoottisiin ja eeppisiin kohteisin, kuka tutkimaan jaguaareja Kolumbiassa ja kuka norsuja Keniassa. Minä tutkin skotteja Skotlannissa, ja niitäkin lähinnä kirjeitse. Hyvällä tuurilla saatan nähdä matkan varrella hirven.
• Löysin yliopiston ratsastusseurasta vanhan tutun hämeenlinnalaisesta ratsastuskoulusta. Kyllä, maailma on edelleen pieni.
• Toisin kuin kaikki etukäteen minua pelottelivat, kahvi on täällä ihan hyvää. Huomattavasti parempaa kuin brysseliläisissä EU-instituutioissa.
• Leeds Castle ei ole lähelläkään Leedsiä. Sanoivat että se on Englannin kaunein linna, ja saattoivat olla oikeassa, joskin itse olen vanhempien linnojen ystävä. Ympäröivä puisto varsinkin oli huima. Alla aiheesta pari kuvaa.

Keskiviikkona pitäisi päästä ensimmäistä kertaa englantilaisen hevosen selkään. Voi olla että seuraava postaus kertoo siitä.

Mitä, missä ja muuta sellaista

Islannissa maisteriopintojeni aikaan pitämäni blogi jäi aikanaan kesken ennen kuin valmistuin, mutta koitetaanpa uudestaan. Tällä kertaa olen Englannin Canterburyssä, reilun tunnin verran Lontoosta itään. Tarkoituksenani on valmistua tohtoriksi seuraavan kolmen-neljän vuoden aikana. Ohjelman nimi on PhD in Biodiversity Management, ja tutkimuksen kohteena erämaa-alueiden hallinto ja asianomistajien erämaakokemukset Skotlannissa. Noin karkeasti suomentaen.

Kentin yliopistosta sanottakoon sen verran että se on perustettu vuonna 1965 (ensi vuonna on siis odotettavissa bileet), ja se mainostaa itseään “Britannian eurooppalaisena yliopistona”. Opiskelijoita on noin 20 000, joista reilu viidennes ulkomaalaisia n. 130 eri maasta. Brittiyliopistojen ranking-listalla tuorein sijoitus oli kahdeskymmenes, ja (minua ja ehkä teitäkin) kiinnostavia alumneja ovat mm. kirjailijat Sarah Waters (Tipping the Velvet), E. L. James (Fifty Shades of Grey, valitettavasti) ja David Mitchell (Cloud Atlas), sekä koomikko Alan Davies (Jonathan Creek, QI). Latinankielinen motto on Cui servire regnare est, jolle löysin kaksi jokseenkin ristiriitaista englanninnosta: Whom to serve is to reign, ja Whose service is perfect freedom. Palveleminen on siis joko hallitsemista tai vapautta. Molempi parempi, kaiketi.

Canterburyn kaupunki tunnettaneen parhaiten Canterburyn arkkipiispasta, joka on anglikaanisen kirkon pää (herra itse tosin majailee nykyään Lontoossa, mutta katedraali on komea), ja Geoffrey Chaucerin 1300-luvun lopulla kirjoittamasta Canterburyn tarinoista, jonka on väitetty popularisoineen englannin kielen käytön maan kaunokirjallisuudessa ranskan ja latinan sijaan. Tutkijat eivät kuitenkaan ole tästä(kään) täysin yksimielisiä. Blogin nimi piti tietysti kehitellä kyseiseen opukseen liittyen.

Nykypäivän Canterburyssä on vajaat 45 000 asukasta, ja arkkitehtuuri on ainakin allekirjoittaneen silmään ihastuttavan perienglantilaista. Yliopisto on tosin ankeasti modernimpi, ja vähän keskustan ulkopuolella kukkulan päällä. Maisema on toki komea.

Näissä kehyksissä on siis tarkoitus viettää muutama seuraava vuosi. Kenttätutkimusta varten on myös tarkoitus suunnata Skotlantiin, mutta siitä enemmän kun asia tulee ajankohtaiseksi. Ensi kerralla vähän ensivaikutelmia.