Kotiseutumatkailua

En sentään näin nopeasti lyönyt hanskoja tiskiin tämän blogin suhteen. Elämä vain on pääsääntöisesti rajoittunut kampukselle, kun tutkimussuunnitelma on hakenut tarkempaa muotoaan. Nyt on onneksi päässyt parin viikon aikana vähän tuulettumaankin. Varoitus: Seuraava teksti sisältää matalaresoluutioisia kännykkäkameraotoksia.

Toissaviikonloppuna (16.11.-17.11.) tein pikamatkan Oxfordiin ja Lontooseen tapaamaan vanhoja Brysselin-tuttuja. Omat muistikuvani molemmista kaupungeista olivat ennen tätä noin viidentoista vuoden takaa, ja näin ollen varsin hataria. Kumpikaan ei kuitenkaan pettänyt. Oxfordissa paikallisoppaana toiminut seurueemme jäsen vei meidät katsomaan näyttäviä, vanhoja collegeja, joista minulla ei valitettavasti ole kuvia. Estetiikassa saivat meidän kampuksemme kalpenemaan kateudesta, mutta toisaalta otan ehkä mielummin 2000-luvun lämmityksen. Siellä oli kylmä.

Suomalaista kekkoskuutioarkkitehtuuria murehtiville muuten lohduksi(?) kerrottakoon, että on Oxfordissakin osattu liimata 70-lukulainen betonimurikka lisäsiiveksi keskiaikaiseen college-rakennukseen. Siitä ehkä olisi pitänyt ottaa kuva. Tai ehkä ei.

Eräs seurueen jäsen oli vastikään liittynyt Rotary-klubiin, joten osallistuimme lauantai-iltana klubin aistivisailtaan. Ihan mukava kokemus, joskin päälimmäiseksi jäi hämmennys siitä, mitä kyvyttömyyteni tunnistaa pop-hittejä kertoo kuuloaististani, ja siitä, miksi itse asiassa tunnistin muovisen koirankakan pelkästään näppituntuman perusteella, kun ei sitä kukaan muukaan tehnyt. Olin myös hirveässä flunssassa, joten kaksi aistia viidestä olivat jokseenkin poissa pelistä. Kuulo sentään meni vasta seuraavana päivänä.

Sunnuntaina heitimme vielä pikakierroksen Lontoossa. Buckinghamin palatsi, Hyde Park, Natural History Museum ja Covent Gardenin markkinat virkistivät mukavasti muistia. Etenkin jälkimmäiseen pitää päästä pikimmiten uudestaan, ja ajan kanssa.

Seuraavalla viikolla koitti sitten varsinaisen kotiseutumatkailun aika, kun vanhempani tulivat käymään. Canterbury on Britannian kristinuskon historian kannalta varsin merkittävä kaupunki, joten historiallista nähtäväähän täällä riittää. Me aloitimme Pyhän Martinin (Martinuksen?) kirkosta, joka on tiettävästi englanninkielisen maailman vanhin edelleen aktiivikäytössä oleva kirkko. Se on rakennettu Rooman vallan aikana, ja otettiin välittömästi käyttöön kun Augustinus Canterburylainen saapui Britanniaan vuonna 597 Gregorius I:n käskystä levittämään kristinuskoa Brittein saarille. Kirkko on pieni mutta kodikas, niin kuin vain vanha kivikirkko olla voi, ja ympärillä on fantastisen kaunis hautausmaa, joka on ilmeisesti edelleen käytössä.

 
Kirkon oman esittelytekstin mukaan Pyhän Martinin seurakunta ei ole koskaan ottanut varsinaisesti kantaa edes uskonpuhdistukseen, ja toivottaa tervetulleeksi kaikki kristityt turhia nillittämättä. Arvostan kyseisenlaista asennetta.

Kirkon lähellä sijaitsevat myös Pyhän Augustinuksen luostarin rauniot. Kiitos pääosin Henrik VIII:n hävitystyön, luostarirakennuksista ei tänä päivänä ole jäljellä kuin rippeet. Luostarin historia on kuitenkin ollut varsin mielenkiintoinen, milloin on ollut kitkaa (= mestauksiin johtaneita kapinoita) normannihallitsijoiden kanssa, milloin maanjäristyksiä ja elämäänsä kyllästyneitä munkkeja pakenemassa muurien yli. Ehtipä luostari toimia uskonpuhdistuksen jälkeen pubinakin, ennen kuin huolestunut paikallinen nuorimies osti alueen ja rakennukset ja kunnosti niistä opiston lähetyssaarnaajille.

Katsastimme luonnollisesti myös Canterburyn katedraalin, joka on liian iso mihinkään kuvaan, ja johon on haudattu muiden muassa Henrik IV sekä tietysti arkkipiispa-marttyyri-pyhimys Thomas Becket (joka tosin alun perin kuopattiin Pyhän Augustinuksen luostariin). Lisäksi kiersimme Pyhän Thomaksen pyhiinvaeltajahospitaalin (rakennettu 1170-luvulla, edelleen majoitustoimintaa - täällä ei haaskata hyviä seiniä), fransiskaanien kappelin, joka on rakennettu enimmäkseen puroon maaveron säästämiseksi (alla) ja Westgaten puutarhan, josta löysimme muun muassa hervottoman plataanin (alempana). Roomalaismuseossakin pyörähdimme.

Canterbury onnistui siis vakuuttamaan ainakin kaksi varsin vaativaa kulttuurimatkailijaa, huolimatta varsin kylmästä ja tuulisesta säästä. Jahka kevät koittaa, niin täällä on myös varsin lupaavanoloisia puistoja, joista luulisi löytyvän piknikpaikkoja myös kotoutuneille opiskelijoille. Ja nähtävääkin toki vielä jäi, jatkamme tutkimuksia!

Ensivaikutelmia

Ensimmäiset kaksi viikkoa onnellisesti takana, ja elämä alkaa vähitellen asettua uomiinsa. Tässä vapaassa järjestyksessä satunnaisia havaintoja ensimmäisten päivien ajalta.

• Britanniassa ihan oikeasti tykätään jonottaa. Toki ihmismassat ovat isoja kun esimerkiksi kaikki aloittavat opiskelijat yrittävät rekisteröityä tai kaikki ulkomaiset opiskelijat yrittävät päästä bussiin, mutta vaikuttaa siltä että jonojen vähentäminen ei missään tilanteessa ole suoranaisesti itsetarkoitus. Mikäs siinä, toistaiseksi ei ole joutunut seisomaan sateessa.
• Huoneessa on tietysti kokolattiamatto. Onnistuin läikyttämään sille kahvia toisena päivänä. Kylppärissä ei ole käsisuihkua edes suihkussa.
• Yliopiston väki pelkää tosissaan tulipaloja. Palohälyttimet ovat riittävän herkällä soidakseen jos käy lämpimässä suihkussa kylppärin ovi auki (en onneksi ollut se onneton jolle tämä selvisi ensimmäisenä päivänä kantapään kautta), ja kynttilöiden polttamisesta keittiössä seuraa kutsu puhutteluun (olin yksi niistä joille tämä selvisi kantapään kautta. Emme menneet).
•  Ulkomaalaisia on tosiaan varsinkin jatko-opiskelijoissa paljon. Varsinkaan omalta laitokselta ei tahdo löytää natiivia hakemallakaan.
• "Jatko-opiskelija" (postgraduate) tarkoittaa täkäläisittäin joko maisteri- tai tohtoriopiskelijaa, mihin minun aivoni eivät tahdo sopeutua. Hämmästyn aina kun kämppäkaveri kertoo olevansa 22-vuotias.
• Kurssikavereiden kanssa sosialisoinnissa on aavistuksen lannistavia piirteitä. Useimmat ovat lähdössä kenttätyömatkoille eksoottisiin ja eeppisiin kohteisin, kuka tutkimaan jaguaareja Kolumbiassa ja kuka norsuja Keniassa. Minä tutkin skotteja Skotlannissa, ja niitäkin lähinnä kirjeitse. Hyvällä tuurilla saatan nähdä matkan varrella hirven.
• Löysin yliopiston ratsastusseurasta vanhan tutun hämeenlinnalaisesta ratsastuskoulusta. Kyllä, maailma on edelleen pieni.
• Toisin kuin kaikki etukäteen minua pelottelivat, kahvi on täällä ihan hyvää. Huomattavasti parempaa kuin brysseliläisissä EU-instituutioissa.
• Leeds Castle ei ole lähelläkään Leedsiä. Sanoivat että se on Englannin kaunein linna, ja saattoivat olla oikeassa, joskin itse olen vanhempien linnojen ystävä. Ympäröivä puisto varsinkin oli huima. Alla aiheesta pari kuvaa.

Keskiviikkona pitäisi päästä ensimmäistä kertaa englantilaisen hevosen selkään. Voi olla että seuraava postaus kertoo siitä.

Mitä, missä ja muuta sellaista

Islannissa maisteriopintojeni aikaan pitämäni blogi jäi aikanaan kesken ennen kuin valmistuin, mutta koitetaanpa uudestaan. Tällä kertaa olen Englannin Canterburyssä, reilun tunnin verran Lontoosta itään. Tarkoituksenani on valmistua tohtoriksi seuraavan kolmen-neljän vuoden aikana. Ohjelman nimi on PhD in Biodiversity Management, ja tutkimuksen kohteena erämaa-alueiden hallinto ja asianomistajien erämaakokemukset Skotlannissa. Noin karkeasti suomentaen.

Kentin yliopistosta sanottakoon sen verran että se on perustettu vuonna 1965 (ensi vuonna on siis odotettavissa bileet), ja se mainostaa itseään “Britannian eurooppalaisena yliopistona”. Opiskelijoita on noin 20 000, joista reilu viidennes ulkomaalaisia n. 130 eri maasta. Brittiyliopistojen ranking-listalla tuorein sijoitus oli kahdeskymmenes, ja (minua ja ehkä teitäkin) kiinnostavia alumneja ovat mm. kirjailijat Sarah Waters (Tipping the Velvet), E. L. James (Fifty Shades of Grey, valitettavasti) ja David Mitchell (Cloud Atlas), sekä koomikko Alan Davies (Jonathan Creek, QI). Latinankielinen motto on Cui servire regnare est, jolle löysin kaksi jokseenkin ristiriitaista englanninnosta: Whom to serve is to reign, ja Whose service is perfect freedom. Palveleminen on siis joko hallitsemista tai vapautta. Molempi parempi, kaiketi.

Canterburyn kaupunki tunnettaneen parhaiten Canterburyn arkkipiispasta, joka on anglikaanisen kirkon pää (herra itse tosin majailee nykyään Lontoossa, mutta katedraali on komea), ja Geoffrey Chaucerin 1300-luvun lopulla kirjoittamasta Canterburyn tarinoista, jonka on väitetty popularisoineen englannin kielen käytön maan kaunokirjallisuudessa ranskan ja latinan sijaan. Tutkijat eivät kuitenkaan ole tästä(kään) täysin yksimielisiä. Blogin nimi piti tietysti kehitellä kyseiseen opukseen liittyen.

Nykypäivän Canterburyssä on vajaat 45 000 asukasta, ja arkkitehtuuri on ainakin allekirjoittaneen silmään ihastuttavan perienglantilaista. Yliopisto on tosin ankeasti modernimpi, ja vähän keskustan ulkopuolella kukkulan päällä. Maisema on toki komea.

Näissä kehyksissä on siis tarkoitus viettää muutama seuraava vuosi. Kenttätutkimusta varten on myös tarkoitus suunnata Skotlantiin, mutta siitä enemmän kun asia tulee ajankohtaiseksi. Ensi kerralla vähän ensivaikutelmia.