Englantilainen kesä oli lopulta varsin miellyttävä. Ei ihan yhtä kuuma kuin Suomessa, mutta riittävän lämmin saamaan ainakin suomalaisen ja irlantilaisen hikoilemaan. Kreikkalaisilla tosin oli kylmä, mutta niillä nyt oli Belgiassakin. Collegen takapihalla on mukava pelto, jolla pidettiin piknikkejä
Kesän kohokohta oli International Marine Conservation Congress Glasgowssa. Sen lisäksi että pääsi kuuntelemaan inspiroivia ja opettavaisiakin puheita ja puhujia, samassa yhteydessä pääsi viettämään aikaa myös kahden Islannin opiskelukaverin kanssa, jotka tulivat Kanadasta asti. Glasgow on varsin mainio kaupunki, joskin ravintolat menevät kiinni absurdin aikaisin. Varsinkaan arkipäivinä ei luentojen jälkeen tahtonut löytää ruokaa enää mistään. Löydettiin kuitenkin pari mukavaa perinteistä paikkaa, ja intialainen jossa on väitetään keksityn tikka masalan (linkittäisin ravintolan jos muistaisin mikä sen nimi on).
Canterburyssä kanssaopiskelijat ja luennoitsijat ovat perehtyneitä lähinnä kuivan maan ympäristöön. Tuli kotoisa (ja motivoiva) olo kuunnellessa ihmisiä joiden tutkimusaiheet ovat lähempänä omaa ympäristöä. Kuulin myös muutaman luennon jotka toivon että olisin kuullut ennen viimevuotista Brysselin-komennusta. Hiukan iski myös tutkimusaihekateus, onneksi elämässä (toivottavasti) riittää vuosia.
Elo-syyskuun taitteessa pääsin lopulta myös käymään Suomessa. Kaksi viikkoa meni mukavasti ystäviä ja sukulaisia tavatessa ja yksiä häitäkin juhliessa. On lohdullista että Suomessakin on vielä ystäviä joiden kanssa voi jatkaa juttua siitä mihin viimeksi on jääty, niin kuin ei missään olisi ollutkaan.
Seuraavaksi edessä on paluu arkeen tutkimuksen suhteen, tarjoilijana aloittaminen ja muutto. Olemme vähitellen alkaneet siirtää omaisuuttamme mäkeä alas työllä ja tuskalla hankittuun uuteen kotiin. Ensivisiitillä huomasin sekoittaneeni talon julkisivun toiseen taloon jota kävimme katsomassa; pahoitteluni siis kaikille joille väitin sen olevan rivitalo. Se on itseasiassa paritalo, joskin etäisyys viereiseen rakennukseen on noin metri.
Lupasin pientä rahallista korvausta vastaan ottaa sen huoneen joka jää yli, ja kun meitä on asunnossa yksi vähemmän kuin makuuhuoneita, päädyin lopulta valitsemaan kahden huoneen väliltä. Toinen on iso ja varustettu 140 cm sängyllä mutta surkealla työpöydällä ja olemattomalla säilytystilalla. Toinen on pikkuruinen ja varustettu 80 cm sängyllä mutta hyvällä työpöydällä, asiallisella määrällä säilytystilaa ja takapihalle osoittavalla ikkunalla. Päädyin jälkimmäiseen. Nyt meillä on vierashuone johon voi hätätapauksessa tunkea vaikka pariskunnan.
Lupaan laittaa kuvia jahka saamme sisustuksen johonkin järjestykseen.
Saturday 13 September 2014
Thursday 12 June 2014
Kentältä
Tuli lähdettyä kenttätöihin hivenen yllättäen. Oletin että ohjaajilla olisi vielä paljonkin sanottavaa kysymyslomakkeistani, mutta totesivatkin että: "Hyvä on, mene jo."
No minähän menin, kun kalenterista löytyi vapaa kahden viikon jakso. Valmisteluaika jäi tosin vähän lyhyeksi, enkä ehtinyt saada kiinni juuri ketään niistä ihmisistä joiden kanssa alun perin halusin puhua.
Ensimmäinen kahdesta "tutkimuskohteesta" oli St. Abbs Head Skotlannin kaakkoisnurkassa. Kiinnostuin alueesta alunperin koska siellä toimii rinnakkain Scottish National Heritagen pyörittämä kansallinen suojelualue ja vapaaehtoinen merisuojelualue. Suunnitelmanani oli haastatella vapaaehtoisen suojelualueen hallituksen jäseniä ja verrata heidän kokemuksiaan valtiojohtoisten suojelualueiden asianomistajien kokemuksiin. Paikan päällä kävi kuitenkin ilmi että erinnäisten konfliktien ja rahoitusvaikeuksien seurauksena vapaaehtoinen suojelualue on jokseenkin horrostilassa, eivätkä hallituksen jäsenet olleent tavoitettavissa. Tyydyin siis haastattelemaan paikallisen kylän asukkaita ja suojelualueella käyviä turisteja.
St. Abbs Head (kyllä, ilman heittomerkkiä) on kaunis rannikkoalue jyrkkine kallioineen ja vehreine niittyineen. Kun suuri osa niityistä oli vielä lampaiden kansoittamia, tuli väkisinkin mieleen Islanti. Nukuin herttaisessa B&B:ssä aivan suojelualueen vieressä, ja elin melkein pelkästään skotlantilaisilla aamiaisilla. Itse suojelualueen kiertää huomattavista korkeuseroista huolimatta muutamassa tunnissa, mikä ehkä osaltaan selittää sitä että vastaantulleiden vierailijoiden keski-ikä tuntui olevan huomattavan korkea. Ei voi olla nostamatta hattua selvästi pitkälle eläkeiässä oleville pariskunnille jotka puskivat suuremmin huohottamatta rinteitä ylös.
St. Abbsin jälkeen siirryin Skotlannin vastakkaiselle rannalle Rumin saarelle. Junamatka Skotlannin ylänköjen poikki on jonkin lähteen mukaan yksi maailman kauneimmista, enkä pistä vastaan. Hivenen suretti että Harry Potter -elokuvistakin tuttu The Jacobite -höyryjuna, jolla olisi päässyt osan matkasta, ei sopinut aikatauluihin mennessä eikä tullessa. Hyvältä maisemat kuitenkin näyttivät moderninkin junan ikkunasta.
Rum on luku sinänsä. Saaren on 50-luvulla myynyt SNH:lle nimelliseen hintaan uusrikkaan Sir George Bulloughin leski, sillä ehdolla että saaresta tehdään suojelualue ja Sir Georgen 1800-1900 -lukujen taitteessa itselleen rakennuttama Kinlochin linna säilytetään. Tätä nykyä saarella asuu noin 40 hengen yhteisö, joka omistaa pienen Kinlochin kylän maat ja rakennukset. Kukaan ei tiedä mitä linnalle pitäisi tehdä, sillä se on houkutteleva turistikohde, mutta valitettavasti rakennettu - isäntänsä toiveesta - vaaleanpunaisesta kivestä joka imee kosteutta. Tukirakenteiden tilassa on siis tällä hetkellä toivomisen varaa. Kyläläiset haluaisivat tehdä siitä yhdistetyn museo-hotelli-pitopalvelun, mutta arvioidut restaurointikustannukset ovat tähtitieteelliset.
Maisemiltaan Rum on aivan huikea. Olisin ilomielin kadonnut viikoksi kukkuloille, jos en olisi ollut velvollinen keräämään haastatteluvastauksia. Sekin oli kuitenkin helpompaa kuin St. Abbsissa, sillä kaikki kyläläiset löytyivät yhdestä paikasta, ja useimmat vierailijat nukkuivat samassa hostellissa kuin minäkin. Vähän otin sentään omaa lomaa ja kävin vaeltelemassa ja valassafarilla.
Viisi päivää oli lopulta Rumilla aivan liian vähän. Päästäkseni asioiden ja ongelmien ytimeen, minun olisi pitänyt viettää kyläläisten kanssa paljon enemmän aikaa. Viimeisenä iltana päädyin hetkeksi juttelemaan (juomaan) paikallisten kalamiesten kanssa, mutta aika yksinkertaisesti loppui kesken.
Oma sosiaalisen sulavuuden puutekin tuli kahden viikon aikana tielle kerran jos toisenkin. Vieraiden Ihmisten Häiritseminen ei tule minulle luonnostaan, ja olisin saanut huomattavasti enemmän materiaalia kasaan jos kolmen neljästä vastaantulijasta kohdalla en olisi ajatellut: "näyttää pelottavalta, kysyn seuraavalta." No, niillä korteilla on pelattava jotka on jaettu. Osaa kyselylomakkeista odotan vielä lähetettäväksi minulle postissa, saa nähdä päätyvätkö ikinä tänne asti. Todennäköisesti joudun tekemään jossakin vaiheessa vielä toisenkin reissun, ja Rumille haluan ehdottomasti palata ilman työvelvoitteita. Puolet saaresta jäi täysin näkemättä!
Loppukaneettina: Suosittelen Skotlantia. Kannattaa kuitenkin ottaa hyttyshuppu mukaan.
No minähän menin, kun kalenterista löytyi vapaa kahden viikon jakso. Valmisteluaika jäi tosin vähän lyhyeksi, enkä ehtinyt saada kiinni juuri ketään niistä ihmisistä joiden kanssa alun perin halusin puhua.
Ensimmäinen kahdesta "tutkimuskohteesta" oli St. Abbs Head Skotlannin kaakkoisnurkassa. Kiinnostuin alueesta alunperin koska siellä toimii rinnakkain Scottish National Heritagen pyörittämä kansallinen suojelualue ja vapaaehtoinen merisuojelualue. Suunnitelmanani oli haastatella vapaaehtoisen suojelualueen hallituksen jäseniä ja verrata heidän kokemuksiaan valtiojohtoisten suojelualueiden asianomistajien kokemuksiin. Paikan päällä kävi kuitenkin ilmi että erinnäisten konfliktien ja rahoitusvaikeuksien seurauksena vapaaehtoinen suojelualue on jokseenkin horrostilassa, eivätkä hallituksen jäsenet olleent tavoitettavissa. Tyydyin siis haastattelemaan paikallisen kylän asukkaita ja suojelualueella käyviä turisteja.
 |
| Näkymä suojelualueelta St. Abbs:in kylään |
St. Abbsin jälkeen siirryin Skotlannin vastakkaiselle rannalle Rumin saarelle. Junamatka Skotlannin ylänköjen poikki on jonkin lähteen mukaan yksi maailman kauneimmista, enkä pistä vastaan. Hivenen suretti että Harry Potter -elokuvistakin tuttu The Jacobite -höyryjuna, jolla olisi päässyt osan matkasta, ei sopinut aikatauluihin mennessä eikä tullessa. Hyvältä maisemat kuitenkin näyttivät moderninkin junan ikkunasta.
Rum on luku sinänsä. Saaren on 50-luvulla myynyt SNH:lle nimelliseen hintaan uusrikkaan Sir George Bulloughin leski, sillä ehdolla että saaresta tehdään suojelualue ja Sir Georgen 1800-1900 -lukujen taitteessa itselleen rakennuttama Kinlochin linna säilytetään. Tätä nykyä saarella asuu noin 40 hengen yhteisö, joka omistaa pienen Kinlochin kylän maat ja rakennukset. Kukaan ei tiedä mitä linnalle pitäisi tehdä, sillä se on houkutteleva turistikohde, mutta valitettavasti rakennettu - isäntänsä toiveesta - vaaleanpunaisesta kivestä joka imee kosteutta. Tukirakenteiden tilassa on siis tällä hetkellä toivomisen varaa. Kyläläiset haluaisivat tehdä siitä yhdistetyn museo-hotelli-pitopalvelun, mutta arvioidut restaurointikustannukset ovat tähtitieteelliset.
 |
| Kinlochin linna, paikallinen päänsärky |
Maisemiltaan Rum on aivan huikea. Olisin ilomielin kadonnut viikoksi kukkuloille, jos en olisi ollut velvollinen keräämään haastatteluvastauksia. Sekin oli kuitenkin helpompaa kuin St. Abbsissa, sillä kaikki kyläläiset löytyivät yhdestä paikasta, ja useimmat vierailijat nukkuivat samassa hostellissa kuin minäkin. Vähän otin sentään omaa lomaa ja kävin vaeltelemassa ja valassafarilla.
 |
| Valaiden kuvaaminen on haasteellista. Tämä on (kuulemma) lahtivalas. |
Oma sosiaalisen sulavuuden puutekin tuli kahden viikon aikana tielle kerran jos toisenkin. Vieraiden Ihmisten Häiritseminen ei tule minulle luonnostaan, ja olisin saanut huomattavasti enemmän materiaalia kasaan jos kolmen neljästä vastaantulijasta kohdalla en olisi ajatellut: "näyttää pelottavalta, kysyn seuraavalta." No, niillä korteilla on pelattava jotka on jaettu. Osaa kyselylomakkeista odotan vielä lähetettäväksi minulle postissa, saa nähdä päätyvätkö ikinä tänne asti. Todennäköisesti joudun tekemään jossakin vaiheessa vielä toisenkin reissun, ja Rumille haluan ehdottomasti palata ilman työvelvoitteita. Puolet saaresta jäi täysin näkemättä!
Loppukaneettina: Suosittelen Skotlantia. Kannattaa kuitenkin ottaa hyttyshuppu mukaan.
Wednesday 14 May 2014
Tarinoita brittiläisen kiinteistövälityksen ihmemaailmasta
Kuten on saattanut käydä ilmi, olen asunut ensimmäisen opiskeluvuoteni kampuksella. Suomessa lähtöä suunnitellessani se tuntui helpoimmalta ratkaisulta, enhän tuntenut Canterburya lainkaan enkä tiennyt mistä tai miten alkaa etsiä asuntoa yksityiseltä. Olin myös siinä (harha)luulossa että yliopiston tarjoama majoitus olisi edullisempi vaihtoehto.
Yliopisto tarjoaa jatko-opiskelijoille majoitusmahdollisuuden kuitenkin vain ensimmäiseksi vuodeksi, joten alkuvuodesta tuli ajankohtaiseksi asunnon metsästys ensi vuodelle. Ensiksi piti päättää kenen kanssa sitä haluaa seuraavat kaksi vuotta punkata. Ensin meitä oli kaksi, mutta totesimme ettei meillä ole varaa kahden hengen asuntoihin. Sitten meitä oli hetken aikaa viisi, mutta yksi jäsenistä totesi haluavansa paremman kämpän kuin mihin meistä köyhimmillä oli varaa. Päädyimme siis lopulta metsästämään asuntoa neljälle hengelle.
Noin kuukauden kokemuksen perusteella voin kertoa että Canterburysta löytyy jos jonkin moista luukkua. Yksi sympaattisimmista oli vanhassa talossa aivan ydinkeskustassa: Vaikutti siltä että kyseiseen taloon on yritetty mahduttaa useampi huone kuin siihen on alunperin tarkoitettu, joten kaikki oli hyvin, hyvin pientä. Talon omistaja oli lisäksi entinen taidegalleristi, ja hän oli katsonut parhaaksi täyttää hyvin kapeiden käytävien seinät hyvin paksukehyksisillä maalauksilla. Leveäharteisempi henkilö olisi joutunut kävelemään siellä sivuttain. Hyvästä sijainnista huolimatta hylkäsimme kyseisen asunnon, sillä siellä ei ollut minkäänlaista yhteistä tilaa, ja keittiöönkin olisi mahtunut vain yksi henkilö kerrallaan.
Jo etsintöjen alkuvaiheessa löysimme kuitenkin unelmiemme asunnon. Iso välitysfirma mainosti sitä sivullaan hintaan 300£ (noin 368€)/henkilö/kuukausi, mikä on täällä kirkkaasti halvimmasta päästä neljän hengen asuntoja. Lisäksi asunnossa oli yksi ylimääräinen makuuhuone, valtava olohuone, ja se sijaitsi täydellisesti jokseenkin puolimatkassa yliopistolta keskustaan. Näytön loppupuolella meille kerrottiin että kuukausivuokra onkin itseasiassa 360£/henkilö, mutta Canterburyn hintahaitarilla sekin on vielä tukevasti kohtuuden rajoissa.
"Me otetaan tää," sanoimme me.
"Hyvä juttu," sanoi välittäjä. "Minäpä lähetän teille hakemuslomakkeet, täytätte ne netissä ja tulette sitten allekirjoittamaan sopimuksen. Siinä yhteydessä maksatte 550£ (n. 674€) takuuvuokran ja ylläpitokulut."
"Loistavaa," sanoimme me.
Tuli linkki hakemuslomakkeeseen sähköpostissa, ja me ryhdyimme sitä kukin tahollamme täyttämään. Sivulta 2 löytyi kohta "takaajat" seuraavalla ohjeistuksella:
"Hyväksymme seuraavanlaiset takaajat:
1) Omainen, jolla on ollut postiosoite Isossa-Britanniassa vähintään viiden vuoden ajan
2) Yliopiston takaus yhdysvaltalaisille opiskelijoille
3) Muilta 12 kuukauden vuokra kerralla."
Jaaha. No, meidän ryhmämme koostui yhdestä englantilaisesta, yhdestä amerikkalaisesta, yhdestä suomalaisesta ja yhdestä irlantilaisesta. Suomalainen ja irlantilainen eivät suorastaan riemastuneet kohdasta kolme. Ei kun siis kirjoittamaan sähköpostia välittäjälle.
"Pidämme 12 kk:n kertamaksua kohtuuttomana. Voimme toimittaa tiliotteet ja palkkakuitit todistaaksemme että olemme kykeneviä maksamaan koko vuoden vuokran. Voimme myös tarvittaessa maksaa esimerkiksi kolmen kuukauden erissä."
Ja välittäjä vastaa:
"Olen pahoillani, selvitin tilannetta esimieheni kanssa, mutta valitettavasti meillä ei ole mahdollisuutta joustaa näistä säännöistä."
No, me ilmoitamme "selvittelevämme asiaa", ja alamme etsiä vaihtoehtoista asuntoa. Kilpailevilta välittäjäfirmoilta löytyy muun muassa asunto paikallisessa opiskelijalähiössä, jossa tämän hetkiset vuokralaiset ovat viimeisen vuoden ajan tyhjentäneet tuhkakuppinsa suoraan olohuoneen kokolattiamatolle. Pahoitteleva välittäjä vakuuttaa meille että vuokraisäntä tekee kaikkensa saadakseen hajun pois matoista ja verhoista kesän aikana. Me emme vakuutu. Toisen firman asunnossa välittäjä on selvästi meidän kanssamme ensimmäistä kertaa, hänellä ei ole avaimia huoneisiin, hän hämmästelee vuokralaisten kissaa, johon "niillä ei kyllä ole lupaa", ja pohdiskelee kuuluvatko takapihalle jätetyt rakennustarvikkeet mahdollisesti vuokralaisille vaiko sittenkin vuokraisännälle. Kolmannessa on niin vinot lattiat että pyörällistä työtuolia ei voisi edes kuvitella, ja seinät pullistelevat ja halkeilevat, todennäköisesti kosteuttaan. Lisäksi jokaista firmaa yhdistää sama ehto: Ulkomaalaisilta ei-amerikkalaisilta vuokralaisilta 12 kk:n vuokra kerralla.
Joten me lopulta palaamme hattu kourassa sen ainoan lupaavan asunnon välittäjälle, ja lupaamme järjestää kertamaksun. "Mainiota," tulee vastaus. "Tulkaa allekirjoittamaan ja maksamaan takuuvuokra ensi viikon maanantaina, saatte sitten paperit vietäväksi yliopistolle, että amerikkalainen voi järjestää omat takuunsa."
Perjantaina amerikkalainen menee selvittämään takuitaan etukäteen yliopiston majoitustahon kanssa. Tiskin takana virkamies räjähtää: "Missään tapauksessa et allekirjoita etkä ainakaan maksa mitään ennen kuin me olemme nähneet ja hyväksyneet vuokrasopimuksen. Voit muuten menettää koko summan. Lisäksi vuokrasopimuksenne alkaa heinäkuussa [mikä on täällä normaalia, mutta heinä- ja elokuulta peritään yleensä puolikas vuokra jos asunto on tyhjillään], me emme voi toimia takaajina kuin syyskuun alusta alkaen, jolloin muutat pois kampukselta."
Samaan aikaan välittäjä lähettää meille sähköpostin: "Kerralla maksavien on muuten maksettava takuumaksun lisäksi ensimmäisen neljänneksen vuokra, 720£ (n. 883€), maanantaina. Pahoittelen, olen uusi täällä."
Tässä vaiheessa toteamme että sähköpostikirjeenvaihto ei ehkä enää riitä ja suuntaamme porukalla välitysfirman toimistolle, jossa meidät ottaa vastaan toinen henkilö.
"Tämä ei nyt enää ole ihan reilua," sanomme me, ja selitämme epäselvyydet etukäteismaksun ja yliopiston tarjoaman takuuden suhteen. "Haluaisimme myös tietää tarkat ehdot 12kk:n vuokran suhteen, saammeko rahat takaisin jos talo esimerkiksi palaa joululoman aikana?"
"Älkää minulle kimmastuko," sanoo välittäjä numero 2 alentuvaan sävyyn. "Ei teitä ole harhaanjohdettu. Minä voin varmaan lähettää teille jotain infoa siitä 12 kuukauden vuokrasta, ja saatte alustavan kirjeen yliopiston majoitustoimistolle vietäväksi. Ja kuukauden vuokrahan on tosiaan se 300£"
"MITÄ?!" sanomme me.
Lopulta siirrämme allekirjoituksen tiistaille, ja välittäjä numero 2 lupaa lähettää meille maanantaihin mennessä tiedot 12kk:n vuokran käsittelystä, yliopiston takausmenettelystä, sekä siitä, mikä se kuukausivuokra nyt tarkalleen ottaen onkaan. Meille myös kerrotaan että englantilaisen ja amerikkalaisen on maksettava ensimmäinen neljännes kesäkuun alkuun mennessä, ja vuokransa muutenkin neljännesvuosittain. Saamme yleiset vuokraehdot ja sopimusmallin mukaamme. Amerikkalainen ilmaisee huolensa siitä ettei mahdollisesti pysty saamaan kokoon 720£:aa näin lyhyellä varoitusajalla.
Tulee maanantai. Käymme porukalla yliopiston majoitustoimistolla, jossa luvataan että amerikkalaisen takuut järjestyvät syyskuusta alkaen. Välitysfirman sähköpostia ei tule. Kirjurina toimiva englantilainen lähettää ensin yhden, sitten toisen sähköpostin kysellen tietojen perään. Maanantaiyönä heitämme lopulta hanskat tiskiin ja lähetämme välitysfirmalle viimeisen viestin, jossa ilmoitamme ettemme voi tehdä sopimuksia yhtiön kanssa joka ei kykene vahvistamaan meille edes kuukausivuokraa, saati että pahoittelisi omaa sekoiluaan. Osoitamme sähköpostin molemmille välittäjille, sekä opiskelijoiden vuokrapalveluista vastaavalle esimiehelle.
Tulee tiistaiaamu, ja sähköposti esimieheltä: "Olen hyvin pahoillani kaikista sekaannuksista. Voimme siirtää maksun takarajan kesäkuun loppupuolelle, se että yliopisto ei pysty takaamaan kesäkuukausia ei ole mikään ongelma, ja totta kai saatte etukäteen maksetun vuokran takaisin jos asunnolle tapahtuu jotain. Neljältä hengeltä kuukausivuokran oli tarkoitus olla 360£ (koska asunnossa olisi ollut tilaa viidelle), mutta jos vielä olette kiinnostuneet asunnosta, voimme tarjota sen hintaan 330£ (n. 405€)?"
Kävimme maksamassa takuuvuokran tänään aamupäivällä. Vuokrasopimuksen allekirjoitamme ja palautamme kahden viikon sisään. Aina on tietysti riski että vuokraemäntä, jota emme ole tavanneet ja joka huolehtii asunnon ylläpidosta, on kamala ihminen, naapurit tulevat seinästä läpi, ja/tai asunto on läpimätä. Lisäksi välitysfirman kanssa asiontiin on nähtävästi aina syytä varata vähintään kolme viikkoa. Oli miten oli, meillä on (lopultakin) ensi vuodeksi iso, edullinen asunto optimaalisella paikalla, sekä kämppäkaverit joiden kanssa selviytyy näköjään hankalammastakin tilanteesta. Ja siltä varalta että joku haluaa tulla käymään, meillä on vierashuone!
Yliopisto tarjoaa jatko-opiskelijoille majoitusmahdollisuuden kuitenkin vain ensimmäiseksi vuodeksi, joten alkuvuodesta tuli ajankohtaiseksi asunnon metsästys ensi vuodelle. Ensiksi piti päättää kenen kanssa sitä haluaa seuraavat kaksi vuotta punkata. Ensin meitä oli kaksi, mutta totesimme ettei meillä ole varaa kahden hengen asuntoihin. Sitten meitä oli hetken aikaa viisi, mutta yksi jäsenistä totesi haluavansa paremman kämpän kuin mihin meistä köyhimmillä oli varaa. Päädyimme siis lopulta metsästämään asuntoa neljälle hengelle.
Noin kuukauden kokemuksen perusteella voin kertoa että Canterburysta löytyy jos jonkin moista luukkua. Yksi sympaattisimmista oli vanhassa talossa aivan ydinkeskustassa: Vaikutti siltä että kyseiseen taloon on yritetty mahduttaa useampi huone kuin siihen on alunperin tarkoitettu, joten kaikki oli hyvin, hyvin pientä. Talon omistaja oli lisäksi entinen taidegalleristi, ja hän oli katsonut parhaaksi täyttää hyvin kapeiden käytävien seinät hyvin paksukehyksisillä maalauksilla. Leveäharteisempi henkilö olisi joutunut kävelemään siellä sivuttain. Hyvästä sijainnista huolimatta hylkäsimme kyseisen asunnon, sillä siellä ei ollut minkäänlaista yhteistä tilaa, ja keittiöönkin olisi mahtunut vain yksi henkilö kerrallaan.
Jo etsintöjen alkuvaiheessa löysimme kuitenkin unelmiemme asunnon. Iso välitysfirma mainosti sitä sivullaan hintaan 300£ (noin 368€)/henkilö/kuukausi, mikä on täällä kirkkaasti halvimmasta päästä neljän hengen asuntoja. Lisäksi asunnossa oli yksi ylimääräinen makuuhuone, valtava olohuone, ja se sijaitsi täydellisesti jokseenkin puolimatkassa yliopistolta keskustaan. Näytön loppupuolella meille kerrottiin että kuukausivuokra onkin itseasiassa 360£/henkilö, mutta Canterburyn hintahaitarilla sekin on vielä tukevasti kohtuuden rajoissa.
"Me otetaan tää," sanoimme me.
"Hyvä juttu," sanoi välittäjä. "Minäpä lähetän teille hakemuslomakkeet, täytätte ne netissä ja tulette sitten allekirjoittamaan sopimuksen. Siinä yhteydessä maksatte 550£ (n. 674€) takuuvuokran ja ylläpitokulut."
"Loistavaa," sanoimme me.
Tuli linkki hakemuslomakkeeseen sähköpostissa, ja me ryhdyimme sitä kukin tahollamme täyttämään. Sivulta 2 löytyi kohta "takaajat" seuraavalla ohjeistuksella:
"Hyväksymme seuraavanlaiset takaajat:
1) Omainen, jolla on ollut postiosoite Isossa-Britanniassa vähintään viiden vuoden ajan
2) Yliopiston takaus yhdysvaltalaisille opiskelijoille
3) Muilta 12 kuukauden vuokra kerralla."
Jaaha. No, meidän ryhmämme koostui yhdestä englantilaisesta, yhdestä amerikkalaisesta, yhdestä suomalaisesta ja yhdestä irlantilaisesta. Suomalainen ja irlantilainen eivät suorastaan riemastuneet kohdasta kolme. Ei kun siis kirjoittamaan sähköpostia välittäjälle.
"Pidämme 12 kk:n kertamaksua kohtuuttomana. Voimme toimittaa tiliotteet ja palkkakuitit todistaaksemme että olemme kykeneviä maksamaan koko vuoden vuokran. Voimme myös tarvittaessa maksaa esimerkiksi kolmen kuukauden erissä."
Ja välittäjä vastaa:
"Olen pahoillani, selvitin tilannetta esimieheni kanssa, mutta valitettavasti meillä ei ole mahdollisuutta joustaa näistä säännöistä."
No, me ilmoitamme "selvittelevämme asiaa", ja alamme etsiä vaihtoehtoista asuntoa. Kilpailevilta välittäjäfirmoilta löytyy muun muassa asunto paikallisessa opiskelijalähiössä, jossa tämän hetkiset vuokralaiset ovat viimeisen vuoden ajan tyhjentäneet tuhkakuppinsa suoraan olohuoneen kokolattiamatolle. Pahoitteleva välittäjä vakuuttaa meille että vuokraisäntä tekee kaikkensa saadakseen hajun pois matoista ja verhoista kesän aikana. Me emme vakuutu. Toisen firman asunnossa välittäjä on selvästi meidän kanssamme ensimmäistä kertaa, hänellä ei ole avaimia huoneisiin, hän hämmästelee vuokralaisten kissaa, johon "niillä ei kyllä ole lupaa", ja pohdiskelee kuuluvatko takapihalle jätetyt rakennustarvikkeet mahdollisesti vuokralaisille vaiko sittenkin vuokraisännälle. Kolmannessa on niin vinot lattiat että pyörällistä työtuolia ei voisi edes kuvitella, ja seinät pullistelevat ja halkeilevat, todennäköisesti kosteuttaan. Lisäksi jokaista firmaa yhdistää sama ehto: Ulkomaalaisilta ei-amerikkalaisilta vuokralaisilta 12 kk:n vuokra kerralla.
Joten me lopulta palaamme hattu kourassa sen ainoan lupaavan asunnon välittäjälle, ja lupaamme järjestää kertamaksun. "Mainiota," tulee vastaus. "Tulkaa allekirjoittamaan ja maksamaan takuuvuokra ensi viikon maanantaina, saatte sitten paperit vietäväksi yliopistolle, että amerikkalainen voi järjestää omat takuunsa."
Perjantaina amerikkalainen menee selvittämään takuitaan etukäteen yliopiston majoitustahon kanssa. Tiskin takana virkamies räjähtää: "Missään tapauksessa et allekirjoita etkä ainakaan maksa mitään ennen kuin me olemme nähneet ja hyväksyneet vuokrasopimuksen. Voit muuten menettää koko summan. Lisäksi vuokrasopimuksenne alkaa heinäkuussa [mikä on täällä normaalia, mutta heinä- ja elokuulta peritään yleensä puolikas vuokra jos asunto on tyhjillään], me emme voi toimia takaajina kuin syyskuun alusta alkaen, jolloin muutat pois kampukselta."
Samaan aikaan välittäjä lähettää meille sähköpostin: "Kerralla maksavien on muuten maksettava takuumaksun lisäksi ensimmäisen neljänneksen vuokra, 720£ (n. 883€), maanantaina. Pahoittelen, olen uusi täällä."
Tässä vaiheessa toteamme että sähköpostikirjeenvaihto ei ehkä enää riitä ja suuntaamme porukalla välitysfirman toimistolle, jossa meidät ottaa vastaan toinen henkilö.
"Tämä ei nyt enää ole ihan reilua," sanomme me, ja selitämme epäselvyydet etukäteismaksun ja yliopiston tarjoaman takuuden suhteen. "Haluaisimme myös tietää tarkat ehdot 12kk:n vuokran suhteen, saammeko rahat takaisin jos talo esimerkiksi palaa joululoman aikana?"
"Älkää minulle kimmastuko," sanoo välittäjä numero 2 alentuvaan sävyyn. "Ei teitä ole harhaanjohdettu. Minä voin varmaan lähettää teille jotain infoa siitä 12 kuukauden vuokrasta, ja saatte alustavan kirjeen yliopiston majoitustoimistolle vietäväksi. Ja kuukauden vuokrahan on tosiaan se 300£"
"MITÄ?!" sanomme me.
Lopulta siirrämme allekirjoituksen tiistaille, ja välittäjä numero 2 lupaa lähettää meille maanantaihin mennessä tiedot 12kk:n vuokran käsittelystä, yliopiston takausmenettelystä, sekä siitä, mikä se kuukausivuokra nyt tarkalleen ottaen onkaan. Meille myös kerrotaan että englantilaisen ja amerikkalaisen on maksettava ensimmäinen neljännes kesäkuun alkuun mennessä, ja vuokransa muutenkin neljännesvuosittain. Saamme yleiset vuokraehdot ja sopimusmallin mukaamme. Amerikkalainen ilmaisee huolensa siitä ettei mahdollisesti pysty saamaan kokoon 720£:aa näin lyhyellä varoitusajalla.
Tulee maanantai. Käymme porukalla yliopiston majoitustoimistolla, jossa luvataan että amerikkalaisen takuut järjestyvät syyskuusta alkaen. Välitysfirman sähköpostia ei tule. Kirjurina toimiva englantilainen lähettää ensin yhden, sitten toisen sähköpostin kysellen tietojen perään. Maanantaiyönä heitämme lopulta hanskat tiskiin ja lähetämme välitysfirmalle viimeisen viestin, jossa ilmoitamme ettemme voi tehdä sopimuksia yhtiön kanssa joka ei kykene vahvistamaan meille edes kuukausivuokraa, saati että pahoittelisi omaa sekoiluaan. Osoitamme sähköpostin molemmille välittäjille, sekä opiskelijoiden vuokrapalveluista vastaavalle esimiehelle.
Tulee tiistaiaamu, ja sähköposti esimieheltä: "Olen hyvin pahoillani kaikista sekaannuksista. Voimme siirtää maksun takarajan kesäkuun loppupuolelle, se että yliopisto ei pysty takaamaan kesäkuukausia ei ole mikään ongelma, ja totta kai saatte etukäteen maksetun vuokran takaisin jos asunnolle tapahtuu jotain. Neljältä hengeltä kuukausivuokran oli tarkoitus olla 360£ (koska asunnossa olisi ollut tilaa viidelle), mutta jos vielä olette kiinnostuneet asunnosta, voimme tarjota sen hintaan 330£ (n. 405€)?"
Kävimme maksamassa takuuvuokran tänään aamupäivällä. Vuokrasopimuksen allekirjoitamme ja palautamme kahden viikon sisään. Aina on tietysti riski että vuokraemäntä, jota emme ole tavanneet ja joka huolehtii asunnon ylläpidosta, on kamala ihminen, naapurit tulevat seinästä läpi, ja/tai asunto on läpimätä. Lisäksi välitysfirman kanssa asiontiin on nähtävästi aina syytä varata vähintään kolme viikkoa. Oli miten oli, meillä on (lopultakin) ensi vuodeksi iso, edullinen asunto optimaalisella paikalla, sekä kämppäkaverit joiden kanssa selviytyy näköjään hankalammastakin tilanteesta. Ja siltä varalta että joku haluaa tulla käymään, meillä on vierashuone!
Saturday 29 March 2014
Hieman hevosista
CANTERPronunciation: [ˈkantə]
1. A pace of a horse or other quadruped between a trot and a gallop, with not less than one foot on the ground at any time: I rode away at a canter 1.1. A ride on a horse at a canter: we came back from one of our canters 1. (Of a horse) move at a canter in a particular direction: they cantered down into the village 1.1. [with object] Make (a horse) move at a canter: Katharine cantered Benji in a smaller and smaller circle Origin
early 18th century (as a verb): short for Canterbury pace or Canterbury gallop, from the supposed easy pace of medieval pilgrims to Canterbury.
Oxford Dictionaries
Lupailin hevostekstiä jo muistaakseni noin toisessa kirjoituksessa, joten lienee lopultakin sen aika.
Vietin huomattavan osan teinivuosistani tallilla, mutta viimeisen kymmenen vuoden aikana käynnit hevosen selässä ovat olleet harvassa. Tänne tultuani päätin kuitenkin ottaa itseäni niskasta kiinni, ja liityin yliopiston ratsastusseuraan. Täällä on sitä paitsi pyhäinhäväistys olla kuulumatta mihinkään yliopiston urheiluseuraan, ja se näyttää myös pahalta CV:ssä. Siispä löin kaksi kärpästä yhdellä iskulla.
Seuraa siis pyörittävät opiskelijat, ja ratsastustunnit tarjoaa Trenley Park Liveries. Yksi tunti (30 min. yhdelle ratsukolle, 45 min. kahdelle ja 60 min. siitä ylöspäin) maksaa £22 (26,63€), josta £2 menee kimppakyydin kuskille bensarahoiksi. Ei siis mikään huono diili. Itse kävin syyslukukaudella ratsastamassa joka toinen viikko, keväällä satunnaisesti. Yliopiston kesäloman ajaksi myös seuran toiminta jää tauolle, joten sinä aikana tuntinsa ja kyytinsä joutuu järjestämään itse.
 |
| Täällä ei kanneta turhaa huolta siitä että hevoset pääsisivät tappelemaan seinien yli |
Odotin suurta kulttuurishokkia marssiessani englantilaiselle ratsastuskoululle, mutta erot ovat paljastuneet tavallisen tuntilaisen näkökulmasta melko vähäisiksi. Hevosensa saa yleensä valmiiksi laitettuna, selkään noustaan aina muovijakkaralta, ja jonkin verran enemmän ratsastetaan osastossa, muuten meininki on varsin samanlaista kuin Suomessa. Kilpailutoiminta sen sijaan on jotain ihan muuta. Kentin yliopistolla oli neljä joukkuetta BUCS-sarjassa (British University & College Sports). Jokaisessa joukkueessa on neljä ratsastajaa. Jokaiseen kilpailuun arvotaan jokaiselle ratsastajalle yksi järjestävän tallin hevonen, jolla ratsastaja osallistuu sekä koulu- että estekilpailuun. Yhdellä hevosella on neljä ratsastajaa, ja ratsastajat pisteytetään suhteessa muihin samalla hevosella ratsastaneisiin (ilmeisesti kilpailijat itsekään eivät ymmärrä tästä mitään, joten ei hätää). Minun rohkeuteni ei tällä hetkellä riitä esteratsastukseen ventovieraalla hevosella, joten jätin kilpailupuolen suosiolla muille. Meillä olisi ollut myös pienemmän skaalan kisat kaupungin toisen yliopiston kanssa, joissa olisi voinut osallistua arvotulla Trenleyn hevosella joko kouluun tai esteisiin, mutten siihenkään lopulta ehtinyt treenata riittävästi.
 |
| Seuran sihteeri Charlotte ja Cash paikallisissa |
Trenleyn hevoset ovat olleet mainiota terapiaa kaltaiselleni nynnylle. Suuri osa on kylmäpäisiä cobeja, jotka eivät vähästä hätkähdä. Olen muun muassa alkanut vähitellen oppia, että maastoratsastuksen ei tarvitse aina johtaa ojassa konttaamiseen ja sitä seuraavaan hevosenpyydystykseen. Kaikkein herkimpiä tämän kaltaiset hevoset eivät tietysti ole, ja yhdistettynä osastossa ratsastamiseen niissä ilmenee vahvaa taipumusta pyrkiä tekemään juuri sitä mitä edellä menevä hevonen tekee, ei sitä mitä itse pyydät. Oppiipahan olemaan jämerä.
 |
| Bob <3 |
Seuralla on myös varsin vilkasta sosiaalista toimintaa, mutta koska valtaosa jäsenistä on jonkin verran minua nuorempia, ja heidän näkemyksensä hyvästä viihteestä on hieman erilainen kuin minulla, olen pääosin laistanut kyseisistä illanvietoista. Maaliskuun alussa olin kuitenkin seuran hyväntekeväisyysjuhlissa, joissa kerättiin rahaa paikalliseen vammaisratsastustoimintaan. Lippu oli opiskelijabudjetille tuskallisen kallis, mutta ruoka hyvää ja DJ varsin mainio. Illan kohokohta olivat seitsemänkymppiset kutsuvieraat, jotka tanssivat ysärihittejä samaan tahtiin parikymppisten kutsuvieraiden kanssa. Ilmeisesti tienasimme jonkin verran rahaakin.
 |
| Allekirjoittanut hyväntekeväisyysjuhlassa kera kämppäkaverin / toinen-lähes-kolmekymppinen -tukihenkilön © Sam Allard Photography |
Näin väikkärin teon lomassa ratsastus on minulle kaikkein täydellisintä terapiaa. Mikään ei pakota yhtä hyvin keskittymään vain ja ainoastaan siihen mitä olet tekemässä, ja unohtamaan kaiken muun mielessä pyörivän. Ero omassa mielentilassa ennen ja jälkeen ratsastustunnin on huomattava, ja selkäkin kiittää. Vaikka siis lompakko ei venykään ratsastamaan läheskään niin usein kuin haluaisin, olen hyvin tyytyväinen että keräsin rohkeuteni ja palaisin satulaan. Tämän voimalla saatan selvitä hengissä seuraavastakin kahdesta vuodesta.
 |
| Jokaisella itseään kunnioittavalla ratsastuskoululla on vähintään yksi kiukkuinen kääpiöponi |
Monday 17 February 2014
Tulvia ja politiikkaa
Tänään on jo toinen päivä putkeen kun ei sada. Keskustassa on vielä hivenen kosteaa.
Raideliikenne Lontoon suuntaan on ollut hetkittäin täysin poikki. Päätie samaan suuntaan on ollut poikki vajoaman takia. Canterburyssa varsinainen tulviminen rajoittuu pääsääntöisesti jokirannan puistoihin, mutta lähikylissä on jouduttu evakuoimaan asukkaita joukolla, ja materiaalisten tappioiden odotetaan nousevan huikeisiin lukemiin. Täältä länteen päin tilanne on tiettävästi vielä huonompi.
Poliitikoilla on pitänyt kiirettä asian tiimoilta. On syytelty kilpaa milloin ketäkin, ja kyselty oliko sittenkään hyvä idea leikata tulvantorjuntarahoitusta. Oikealla laidalla on vakuuteltu kilpaa ettei tämä ainakaan ilmastonmuutoksesta johdu, ja ehdotettu syylliseksi mm. taannoista homoavioliittojen laillistamista. Daily Mailin mukaan tilanne pitää ehdottomasti korjata kehitysapurahoilla. Toisaalla, kruununprinssi pikkuveljineen on ollut kantamassa hiekkasäkkejä paikallisten kanssa, ja esittänyt siinä ohessa vaatimattoman pyynnön että media pitäisi turpansa kiinni ja tekisi jotain hyödyllistä.
Sillä aikaa ne joilla on vielä jalat ja kokolattiamatto kuivina keskittyvät päivittelemään BBC:n Sotshin lumilautailuselostajia, jotka kehtasivat innostua brittiurheilijan pronssimitalista. Ei ole helppoa kenelläkään.
 |
| "Älä mene tulvaveteen," sanoo viranomainen. "Et tiedä kuinka syvää se on, mitä sen alla on, tai kuinka vahvasti se virtaa." Uskooko paikallinen? Ei. Nämä herrat kääntyivät takaisin kun vesi alkoi ulottua polkimiin. |
 | ||
| "Pysy nyt jo ihan oikeasti pois sieltä tulvavedestä," sanoo lievästi turhautunut viranomainen. Ⓒ Devonin ja Somersetin palo- ja pelastuslaitons |
Sillä aikaa ne joilla on vielä jalat ja kokolattiamatto kuivina keskittyvät päivittelemään BBC:n Sotshin lumilautailuselostajia, jotka kehtasivat innostua brittiurheilijan pronssimitalista. Ei ole helppoa kenelläkään.
Sunday 2 February 2014
Kuinka laiskuri aktivoidaan
Vähän sitä ihminen kaipaisi lunta ympärilleen tähän aikaan vuodesta, vaikka onhan se ihan vitsikästä käydä tammikuuussa t-paidassa lenkillä. Laitoksella tosin ollaan talvitunnelmissa, kun jatko-opiskelijat siirrettiin remontin tieltä pienempään toimistoon, jossa ei toimi lämmitys. Kiitos, Äiti, katseenkestävistä villapaidoista.
Rahoituspuoli alkaa hiljalleen nakertaa. Tällä viikolla hain yliopiston 50-vuotisapurahaa, ja sain vastauksen että se annetaan vain kolmeksi vuodeksi. Minulla on myöntöhetkellä periaatteessa enää kaksi opiskeluvuotta jäljellä, eli en ole valintakelpoinen koska en halua tarpeeksi rahaa. Ja sillä ei tietenkään ole asiassa mitään painoarvoa että oletusarvoisesti lähes kaikki joutuvat anomaan neljännen vuoden jatkoaikaa.
Varasuunnitelmana olen alkanut päntätä EU:n virkamieskokeeseen (tunnetaan myös EPSO-kilpailun nimellä). On jokseenkin noloa kuinka totaalisesti vähäisetkin matemaattiset kykyni ovat romahtaneet viimeisen kymmenen vuoden aikana. "Mikä kuvio täydentää sarjan" -harjoitukset ovat sentään ihan hauskoja.
Koska parhaassakin tapauksessa EPSO:n kautta työllistyn todennäköisimmin vasta joskus valmistumisvaiheessa, yritän paikkailla rahoitusvajetta myös hakemalla kampuspubeihin baarimikoksi. Olen aina halunnut kokeilla kyseistä hommaa, ja oppilaskunta on työnantajana armollinen mitä tulee kenttätyömatkoihin ja muihin aikataulurajoituksiin.
Kaiken edellä mainitun ohella pitäisi myös lukea vähän ranskaa, ja toukokuussa olisi kuulemma Lontoossa 5 km juoksu johon voisi osallistua. Ja kohta pitäisi alkaa raapia kasaan jonkinlaista kenttätyösuunnitelmaa. Välillä tulee miettineeksi mihin oikein olen nokkani työntänyt ja mitä yritän sillä saavuttaa, mutta ehkä tämä kaikki aikanaan maksaa vaivan. Jonakin päivänä minullakin vielä on mielekäs työ, oma, henkilökohtainen koti ja omat, säännölliset tulot.
Rahoituspuoli alkaa hiljalleen nakertaa. Tällä viikolla hain yliopiston 50-vuotisapurahaa, ja sain vastauksen että se annetaan vain kolmeksi vuodeksi. Minulla on myöntöhetkellä periaatteessa enää kaksi opiskeluvuotta jäljellä, eli en ole valintakelpoinen koska en halua tarpeeksi rahaa. Ja sillä ei tietenkään ole asiassa mitään painoarvoa että oletusarvoisesti lähes kaikki joutuvat anomaan neljännen vuoden jatkoaikaa.
Varasuunnitelmana olen alkanut päntätä EU:n virkamieskokeeseen (tunnetaan myös EPSO-kilpailun nimellä). On jokseenkin noloa kuinka totaalisesti vähäisetkin matemaattiset kykyni ovat romahtaneet viimeisen kymmenen vuoden aikana. "Mikä kuvio täydentää sarjan" -harjoitukset ovat sentään ihan hauskoja.
Koska parhaassakin tapauksessa EPSO:n kautta työllistyn todennäköisimmin vasta joskus valmistumisvaiheessa, yritän paikkailla rahoitusvajetta myös hakemalla kampuspubeihin baarimikoksi. Olen aina halunnut kokeilla kyseistä hommaa, ja oppilaskunta on työnantajana armollinen mitä tulee kenttätyömatkoihin ja muihin aikataulurajoituksiin.
Kaiken edellä mainitun ohella pitäisi myös lukea vähän ranskaa, ja toukokuussa olisi kuulemma Lontoossa 5 km juoksu johon voisi osallistua. Ja kohta pitäisi alkaa raapia kasaan jonkinlaista kenttätyösuunnitelmaa. Välillä tulee miettineeksi mihin oikein olen nokkani työntänyt ja mitä yritän sillä saavuttaa, mutta ehkä tämä kaikki aikanaan maksaa vaivan. Jonakin päivänä minullakin vielä on mielekäs työ, oma, henkilökohtainen koti ja omat, säännölliset tulot.
Wednesday 8 January 2014
Jetlagin sävyttämiä ajatuksia elämästä ulkomaalaisena
Vietin joulun ja uuden vuoden perinteisesti Suomessa. Vaikka joulunpyhien kokeminen ulkomailla aina vähän houkuttelee, olen liian kotihiiri olemaan silloin eri paikassa kuin perheeni. Ja koska välipäivinä lentäminen on syntisen kallista, uusi vuosi on tavannut mennä siihen samaan putkeen.
Maailmalla ollessani kaipaan muutenkin lähinnä ihmisiä, en niinkään Suomea sinänsä. Usein kuulee pitkän linjan maastamuuttajilta kyseltävän, kuinka paljon kyseinen henkilö kotimaatansa kaipaakaan, mitä olen aina ihan vähän ihmetellyt (enkä ole koskaan oikein tiennyt mitä itse vastaisin). Harva meistä toki kotimaatansa täysin haluaa hylätä - joskin kerran tapasin saksalaisen joka haaveili pelkästä Euroopan kansalaisuudesta koska oli kyllästynyt raahaamaan mukanaan kotimaansa lähihistorian taakkaa - mutta kaikki me olemme vapaaehtoisesti lähteneet, ja vapaaehtoisesti jättäneet palaamatta takaisin. Tai kuten minun tapauksessani, lähteneet aina uudestaan. Vapaaehtoinen expat-elämä ei ole tragediaa. Tai jos on, niin jossain on tapahtunut virhe.
Minä olen tietysti suomalaisena päässyt aina valitsemaan useasta hyvästä, kuten useat tuntemani kohtalotoveritkin. Viime kevään EU-harjoittelussa tuli ensimmäistä kertaa tutustuttua ihmisiin jotka oli ajanut maailmalle oman kotimaan huono työtilanne, ja joita kohdemaakaan ei automaattisesti ottanut lämpimästi vastaan. Romanialaiset lakiopiskelijat - jotka sekä näyttivät että kuulostivat sivistyneemmiltä kuin esimerkiksi allekirjoittanut - kommentoivat lakonisesti kuinka vaikeaa oli avata pankkitiliä Romanian passilla, samalla kun espanjalaiset ja kreikkalaiset vertailivat omia mahdollisuuksien puutteitaan työllistyä ikinä omissa kotimaissaan. Porukan ainoa bulgarialainen sen sijaan inhosi Brysseliä ja poti aitoa koti-ikävää, kaivaten omien sanojensa mukaan "takaisin sivistyneeseen maailmaan".
Muunkinlaisia suhteita omaan kotimaahan on tullut vastaan. Islannissa minulla oli opiskelutovereina kaksi israelilaista, joista toinen ei ollut tässä skaalassa mitenkään vaikkapa peruseurooppalaisesta poikkeava, mutta toinen, itse maahan vasta aikuisena muuttanut, oli sitäkin nationalistisempi. Kyseinen henkilö oli ennen Islantiin muuttoaan muun muassa asunut siirtokunnissa. En kopioi tähän hänen palestiinalaisia ja muslimeja koskevia Facebook-päivityksiään, tämä kun on koko perheen blogi. Minusta itsestäni tuntuu joka tapauksessa hämmentävältä että joku voi rakastaa kotimaataan niin paljon että on valmis kieltämään toisen kansanryhmän olemassaolon.
(Tässä on yksi syy siihen miksi kirjoitan tätä blogia suomeksi, sikäli kun joku sitä ihmetteli.)
En minäkään Suomea inhoa. Varsinkin silloin jos kesä on oikeasti kesäinen tai talvi oikeasti talvinen, viihdyn mielelläni sydän-Hämeen puistometsissä ja kesämökin laiturilla. Loskainen ja rapainen Suomi taas valitettavasti näyttää varsin samalta kuin loskainen ja rapainen Belgia tai loskainen ja rapainen Englanti (loskainen ja rapainen Islanti voittaa kauneuskilpailun 6 - 0). Kyse ei ole niinkään siitä etten viihtyisi Suomessa, kuin siitä että viihdyn ulkomailla. Kun ympäristö on vieras ja erilainen, maailma tuntuu avarammalta. Suomessa perinpohjainen tuttuus tuo mukanaan klaustrofobian.
En tiedä millaista olisi asua jossakin ainoana ulkomaalaisena. Tähän asti olen elänyt maailmalla ainoastaan yhteisöissä jotka koostuvat voittopuolisesti muualta tulevista. Ehkä jaettu erilaisuuden tunne onkin se juttu. Kansainväliset yhteisöt tapaavat minun kokemukseni mukaan olla avoimempia ja vastaanottavaisempia kuin kansalliset. Ja ehkä ulkomailla asuva uskaltaa olla enemmän oma itsensä, tietäessään ettei kuitenkaan tule koskaan täysin sulautumaan ympäristöönsä. "Ulkomaalainen" on joka tapauksessa leima josta tuskin koskaan pääsee eroon muuten kuin palaamalla juurilleen. Joskus se hyödyttää ja joskus turhauttaa. Tähän asti olen kantanut sitä ylpeydellä.
Kaiken kaikkiaan, näin on hyvä. Ja jouluksi pääsee aina kotiin.
Maailmalla ollessani kaipaan muutenkin lähinnä ihmisiä, en niinkään Suomea sinänsä. Usein kuulee pitkän linjan maastamuuttajilta kyseltävän, kuinka paljon kyseinen henkilö kotimaatansa kaipaakaan, mitä olen aina ihan vähän ihmetellyt (enkä ole koskaan oikein tiennyt mitä itse vastaisin). Harva meistä toki kotimaatansa täysin haluaa hylätä - joskin kerran tapasin saksalaisen joka haaveili pelkästä Euroopan kansalaisuudesta koska oli kyllästynyt raahaamaan mukanaan kotimaansa lähihistorian taakkaa - mutta kaikki me olemme vapaaehtoisesti lähteneet, ja vapaaehtoisesti jättäneet palaamatta takaisin. Tai kuten minun tapauksessani, lähteneet aina uudestaan. Vapaaehtoinen expat-elämä ei ole tragediaa. Tai jos on, niin jossain on tapahtunut virhe.
Minä olen tietysti suomalaisena päässyt aina valitsemaan useasta hyvästä, kuten useat tuntemani kohtalotoveritkin. Viime kevään EU-harjoittelussa tuli ensimmäistä kertaa tutustuttua ihmisiin jotka oli ajanut maailmalle oman kotimaan huono työtilanne, ja joita kohdemaakaan ei automaattisesti ottanut lämpimästi vastaan. Romanialaiset lakiopiskelijat - jotka sekä näyttivät että kuulostivat sivistyneemmiltä kuin esimerkiksi allekirjoittanut - kommentoivat lakonisesti kuinka vaikeaa oli avata pankkitiliä Romanian passilla, samalla kun espanjalaiset ja kreikkalaiset vertailivat omia mahdollisuuksien puutteitaan työllistyä ikinä omissa kotimaissaan. Porukan ainoa bulgarialainen sen sijaan inhosi Brysseliä ja poti aitoa koti-ikävää, kaivaten omien sanojensa mukaan "takaisin sivistyneeseen maailmaan".
Muunkinlaisia suhteita omaan kotimaahan on tullut vastaan. Islannissa minulla oli opiskelutovereina kaksi israelilaista, joista toinen ei ollut tässä skaalassa mitenkään vaikkapa peruseurooppalaisesta poikkeava, mutta toinen, itse maahan vasta aikuisena muuttanut, oli sitäkin nationalistisempi. Kyseinen henkilö oli ennen Islantiin muuttoaan muun muassa asunut siirtokunnissa. En kopioi tähän hänen palestiinalaisia ja muslimeja koskevia Facebook-päivityksiään, tämä kun on koko perheen blogi. Minusta itsestäni tuntuu joka tapauksessa hämmentävältä että joku voi rakastaa kotimaataan niin paljon että on valmis kieltämään toisen kansanryhmän olemassaolon.
(Tässä on yksi syy siihen miksi kirjoitan tätä blogia suomeksi, sikäli kun joku sitä ihmetteli.)
En minäkään Suomea inhoa. Varsinkin silloin jos kesä on oikeasti kesäinen tai talvi oikeasti talvinen, viihdyn mielelläni sydän-Hämeen puistometsissä ja kesämökin laiturilla. Loskainen ja rapainen Suomi taas valitettavasti näyttää varsin samalta kuin loskainen ja rapainen Belgia tai loskainen ja rapainen Englanti (loskainen ja rapainen Islanti voittaa kauneuskilpailun 6 - 0). Kyse ei ole niinkään siitä etten viihtyisi Suomessa, kuin siitä että viihdyn ulkomailla. Kun ympäristö on vieras ja erilainen, maailma tuntuu avarammalta. Suomessa perinpohjainen tuttuus tuo mukanaan klaustrofobian.
En tiedä millaista olisi asua jossakin ainoana ulkomaalaisena. Tähän asti olen elänyt maailmalla ainoastaan yhteisöissä jotka koostuvat voittopuolisesti muualta tulevista. Ehkä jaettu erilaisuuden tunne onkin se juttu. Kansainväliset yhteisöt tapaavat minun kokemukseni mukaan olla avoimempia ja vastaanottavaisempia kuin kansalliset. Ja ehkä ulkomailla asuva uskaltaa olla enemmän oma itsensä, tietäessään ettei kuitenkaan tule koskaan täysin sulautumaan ympäristöönsä. "Ulkomaalainen" on joka tapauksessa leima josta tuskin koskaan pääsee eroon muuten kuin palaamalla juurilleen. Joskus se hyödyttää ja joskus turhauttaa. Tähän asti olen kantanut sitä ylpeydellä.
Kaiken kaikkiaan, näin on hyvä. Ja jouluksi pääsee aina kotiin.
Subscribe to:
Posts (Atom)