Englantilainen juhannuskrapula on pahempi kuin suomalainen juhannuskrapula

Näkymä olohuoneessamme juhannusaattona oli kuin kliseisestä Hollywoodin draamakomediasta. Englantilais-irlantilais-saksalais-suomalainen kokoelma istui ruokapöydän ääressä synkässä, hitaasti alkoholisoituvassa hiljaisuudessa miettien mitä tuli tehtyä ja miten tästä rinnakkaistodellisuudesta pääsee pois.

Vaikka edeltävien viikkojen gallupit kallistuivat silloin tällöin Brexitin puolelle, täällä yleensä luotettavampina pidetyt vedonlyöntitoimistot uskoivat loppuun asti Britannian EU:ssa pysymiseen. Yöllä, kun tuloksia alkoi sadella, totuus alkoikin sitten valjeta varsin nopeasti. Kun aamulla seitsemältä heräsin paniikissa koska kännykkä ei ollut ladannut enkä tiennyt mitä kello on, Brexit-kampanja oli jo voittanut.

Seuraavat +24 tuntia ovatkin sitten olleet hupaisia. UKIP-puolueen puheenjohtaja, pitkän linjan Brexit-kannattaja ja meppi Nigel Farage oli ehtinyt jo ennen tulosten virallistamista kumoamaan Brexit-kampanjan kärkiväitteen jonka mukaan Britannian EU:lle muka viikoittain maksama 350 miljoonan punnan summa käytettäisiin jatkossa julkiseen terveydenhoitoon (sivuhuomiona todettakoon että Britannia menetti 350 miljardia puntaa suunnilleen lounasaikaan mennessä). Konservatiivipuolueen David Hannan puolestaan oli sitä mieltä ettei kukaan ollut koskaan väittänytkään että Brexit vähentäisi merkittävästi maahanmuuttoa. Farage kehuskeli myös kuinka hienoa oli että taistelu oli voitettu ilman yhtäkään ammuttua luotia tai vuodatettua veripisaraa - noin viikko sen jälkeen kuin EU- ja pakolaismyönteinen kansanedustaja Jo Cox ammuttiin poliittisin motiivein.

Kumottujen lupausten seurauksena osa äänestäjistä alkoi katua valintaansa jo perjantaina - termi "Bregret" lanseerattiin lauantaina. Joillekin tuli yllätyksenä että omalla protestiäänellä olikin seurauksia. Toiset googlettivat hädissään mikä EU oikein on ja miten se toimii.  Cornwallin kreivikunta, joka on Britannian toisiksi köyhin, äänesti Brexitin puolesta mutta oli jo perjantaiaamuna vaatimassa hallitukselta vakuuksia että sille taataan jatkossakin EU:n maksamaa 60 miljoonan punnan kehitysapua vastaava summa.

Skotlanti, Pohjois-Irlanti ja Lontoo äänestivät EU:hun jäämisen puolesta. Skotlannissa puuhataan nyt uutta itsenäisyysäänestystä ja erillisiä EU-neuvotteluja. Jopa Lontoon itsenäistymistä ja Irlannin yhdistymistä on väläytelty. Brysselissä odotellaan virallista eroilmoitusta jalkaa naputtaen, mutta hallitus viivyttelee, osittain pääministeri Cameronin eron takia. Haastatteluissa yksikään halituspuolueen tai Brexit-kampanjan edustaja ei ole esittänyt minkäänlaista toimintasuunnitelmaa, toimittajien toistuvasta tivaamisesta huolimatta. Kansalaisaloite uusintakierroksesta tiukan marginaalin takia on kerännyt jo toista miljoonaa allekirjoitusta.

Ennen äänestystä säälin lähinnä itseäni, mutta katseltuani englantilaisten ystävieni totaalista masennusta olen todennut olevani onnekkaassa asemassa. Minulla on jatkossakin EU-passi, minä pääsen jatkossakin pois täältä.

EU:ssa on paljon kritisoitavaa, ja jos äänestystulos olisi perustunut minkäänlaisiin faktoihin se olisi ollut helpommin sulateltava. Valitettavasti vain näyttää siltä että koko sirkus johtui pääosin siitä että Britit - kuten muidenkin EU-jäsenmaiden kansalaiset - tietävät hyvin vähän siitä mitä EU tekee ja miten se toimii. Korostetun polemiikkihakuinen brittimedia on jo vuosikymmeniä syytänyt kansalaisilleen absurdeja valheita, jotka eivät ikinä menisi läpi ihmisille jotka tietävät EU:n toimintaperiaatteista edes alkeet (arvatkaa mistä se joidenkin vuosien takainen kurkkujen/banaanien käyryysdirektiiviskandaali sai alkunsa). Yleisiä Brexit-äänelle tarjottuja perusteita (sekä Brexit-kampanjan että äänestäjien itsensä toimesta) ovat olleet mm. "Koska Turkki saattaa koska tahansa liittyä EU:hun, ja sitten on rajat auki Syyriaan asti" (toisin kuin täällä on julkisuudessa väitetty, yksikin jäsenmaa voi torpata uuden maan jäsenhakemuksen, joten niin kauan kuin esim. Kypros on jäsen, Turkilla on hyvin vähän saumoja - lisäksi Turkki on ollut jäsenkandidaatti 80-luvun puolivälistä asti vailla merkittävää edistystä), ja "En tykkää siitä että mepit eivät ole demokraattisesti valittuja" (Missä olit kaksi vuotta sitten, pässi? Mepit valitaan demokraattisemmin perustein kuin Britanniassa edes parlamentin alahuone, saati ylähuone).

Tiedän olevani etuoikeutetussa asemassa, koska muutama vuosi sitten sain viiden kuukauden tehokurssin EU:sta ja sen lainsäädäntöprosesseista. Voinkin nyt siis kertoa teille luottamuksella, että kyseistä prosessia ei pyöritetä kymmenien tuhansien virkamiesten voimin sitä varten että voitaisiin päättää vihannesten käyryydestä tai Englannin kanaalin englanninkielisestä nimestä (pettymyksekseni Kentiä ei myöskään ole julistettu osaksi Ranskaa).

Kun sen enempää Lontoo kuin Brysselkään ei tunnu tietävän mitä seuraavaksi tapahtuu, voinen turvallisesti todeta etten tiedä minäkään. Oletan että jäljellä olevat jäsenvaltiot haluavat tehdä Britanniasta varoittavan esimerkin omille oikeistopopulisteilleen, joten sille tuskin tarjotaan kovin hyvää sopimusta. Koska kukaan ei oikeasti seuraa mitä Brysselissä tapahtuu, on täysin mahdollista että Britannia hyväksyy Norja-tyylisen "useimmat velvollisuudet muttei paljon mitään oikeuksia"-diilin, ja esittelee sen kansalaisilleen voittona. Kuten ihmisluonteeseen kuuluu, sekä Brexitin kannattajat että vastustajat todennäköisesti jatkossakin uskovat olevansa oikeassa ja tulkitsevat todellisuutta sen mukaan. Tämä olisi se kaikista harmittomin lopputulos. Jos kauhukuvat toteutuvat ja Britannia ajautuu uuteen, edellistäkin pahempaan lamaan, julkinen terveydenhuolto romahtaa ulkomailta tulevan työvoiman puutteessa, Skotlanti itsenäistyy, isot ulkomaiset yritykset lähtevät maasta ja niin edelleen, se sentään ehkä pistää Le Penin ja kumppanit ruotuun, vaikkei muuten olekaan miellyttävä tulevaisuuskuva.

Jäämme siis odottamaan kauhunsekaisella mielenkiinnolla mitä tästä seuraa. Työnhakuni painottanen jatkossa enemmän manner-Euroopan suuntaan.

Ai niin, tämä kaveri on tällä hetkellä todennäköisin pääministerikandidaatti:

Työnhakua pitkän kaavan mukaan

Olen fantasioinut EU-urasta siitä asti kun tein Neuvostossa viiden kuukauden työharjoittelun ennen Englantiin muuttoa (olen synnynnäinen virkamies, kysykää keneltä tahansa).

Valitettavasti ovet Brysseliin aukeavat jokseenkin jäykästi. Jos haluaa vakityön instituutioissa, on ensin päästävä niin kutsutulle varauslistalle josta työpaikat täytetään. Listallepääsijät valitaan vuosittaisissa 'kilpailuissa', joita järjestetään eri tasoille ja aihepiireille. Minun tapauksessani taso on AD5 (yliopistotutkinto, ei vaadittua työkokemusta), ja aihepiiri yleinen.

Yritin ensimmäisen kerran viime vuonna, jolloin matka tyssäsi heti alkukarsintoihin. Tänä vuonna kiri kantoikin sitten jo loppuotteluun.

Ilmoittautumisaika kyseiseen kisaan on yleensä maalis-huhtikuussa. Tänä vuonna hakijoita oli vaatimattomat 31 400. Ensimmäisessä osassa testataan kielellistä päättelyä (10 kysymystä, 18 minuuttia, vaadittava vähimmäispistemäärä 5/10), numeerista päättelyä (10 kysymystä, 20 min., vähintään 5/10) abstraktia päättelyä, (20 kysymystä, 20 min., vähintään 10/20) ja tilanteenarviointikykyä (20 kysymystä, 30 min., vähintään 24/40). Käytännössä kielellisessä päättelyssä luetutetaan lyhyitä tekstinpätkiä ja jokaiseen tekstinpätkään esitetään neljä väitettä, joista pitää valita se joka on tekstin mukaan oikein. Numeerisessa päättelyssä ratkotaan sanallisia, pääasiassa tilastoihin ja prosenttilukuihin perustuvia monivalintatehtäviä, ja abstraktissa päättelyssä tuijotetaan abstrakteja kuvioita, ja yritetään päätellä mikä kuvio olisi jatkumossa seuraavana (niinikään monivalinta). Kaikki edellämainitut tehdään "ykköskielellä", minun tapauksessani tietysti suomeksi. Tilanteenarviointikokeessa esitetään lyhyitä tilanteita joita toimistotyössä voi tulla vastaan, liittyen priorisointiin, ihmissuhteisiin ja niin edelleen. Jokaiseen tilanteeseen esitetään neljä toimintamallia, joista pitää valita kaikkein paras ja kaikkein huonoin. Tämä osa tehdään ns. kakkoskielellä, jonka on oltava joko englanti, saksa tai ranska. Kokeet tehdään tietokoneella virallisissa testikeskuksissa. Minä tein tänä vuonna omani toukokuun loppupuolella Lontossa.

Ne kandidaatit jotka ovat saaneet kaikista osa-alueista vähintään vähimmäispisteet laitetaan paremmuusjärjestykseen, ja tänä vuonna 1355 parasta kutsuttiin kakkososaan. Kakkososa oli tänä vuonna uusi lisäys AD5-kisaan, aikaisemmin assistenttikisoissa käytetty e-tray (tai "postikori", kuten se on näköjään viehättävästi virallisissa yhteyksissä suomennettu). Tämäkin tehtiin tietokoneella testikeskuksissa kakkoskielellä. Ajoitus osui syyskuun puoliväliin jolloin satuin olemaan Suomessa, joten tein omani Helsingissä. Kokeessa kandidaatille annetaan fiktiivinen rooli jonkin instituution (käytännössä yleensä Komission) virkamiehenä jossakin tietyssä tilanteessa (iso kokous tulossa, lakiehdotus menossa äänestykseen tms.). Materiaalina on sähköpostilaatikko, johon saapuu kokeen ajan tilanteeseen liittyviä viestejä kollegoilta, pomoilta, sidosryhmiltä ja muilta asiaan enemmän tai vähemmän liittyviltä tahoilta. Sitten taas tarjotaan erinnäisiä tilanteita, tilanteisiin kolme reagointivaihtoehtoa kuhunkin, ja kandidaatin tehtävä on arvioida jokainen reagointivaihtoehto 1-5 skaalalla (käytännössä siis hyvin paha - paha - ei hyvä eikä paha - hyvä - hyvin hyvä).

Minulta tuntui loppuvan kokeessa aika täysin kesken, ja olin ihan varma että tähän tämä jäi, mutta vastoin kaikkia odotuksia olinkin niiden 359:n joukossa jotka kutsuttiin viimeiseen osaan. Viimeinen osa (suomeksi arviointikeskus, mutta näin tuttujen kesken Assessment Centre tai AC) alkoi 16.11. kirjallisella tehtävällä, joka taaskin tehtiin samaisissa testikeskuksissa. Kirjallisessa tehtävässä annettiin nippu taas johonkin fiktiiviseen työtehtävään liittyviä dokumentteja, ja niistä piti raapustella kasaan koherentti raportti. Aikaisempina vuosina tähän tehtävään on annettu 90 minuuttia, mutta tänä vuonna aika oli leikattu tuntiin, mikä oli taaskin minulle ihan liian vähän. Ei puhuta siitä sen enempää.

AC:n loput kolme osaa jokainen kandidaatti tekee Brysselissä, noin kahdentoista hengen ryhmissä. Minulle lankesi testipäiväksi 23.11. Alunperin ajattelin että sääli kun valmistautumisaika jää lyhyeksi (verrattuna niihin jotka tekevät kokeen tammi-helmikuussa), mutta tuleepa tehtyä alta pois ennen joulua. Se mihin en ollut varautunut oli 21.11. Brysselissä alkanut täyssulku terrorismiuhan takia.

Me kandidaatit olimme tietysti löytäneet toisemme Facebookissa, ja viikonloppuna kaikki alkavalla viikolla testattavat hätäilivät keskenään, kun kokeet järjestävä EPSO (European Personnel Selection Office) ei ole viikonloppuisin auki, emmekä saaneet varmistusta suuntaan emmekä toiseen. Sunnuntaiaamupäivänä kiipesin sitten junaan hermoillen enemmän kokeen mahdollista peruuntumista kuin terroristeja.

Perille päästyäni kroonisesti ylikansoitettu Bryssel oli jokseenkin vieraan oloinen, kun kaduilla ei juurikaan liikkunut muita kuin hampaisiin asti aseistautuneita sotilaita. Sunnuntai-iltana kymmeneltä EPSO onneksi ilmoitti että kokeet järjestetään normaaliaikataulussa. Nukuin huonosti, eikä asiaa auttanut lainkaan kello yhdeltä yöllä käynnistynyt palohälytys, ja sitä seurannut (onneksi vain) puolen tunnin evakuointi.

Maanantaiaamuna minun piti ilmoittautua EPSO:n tomistolla puoli yhdeksältä. Kun metro oli kokonaan suljettu ja joukkoliikenne muutenkin rajoitettu, ajattelin että a) taksillahan pääsee helposti, ja b) kyllähän nyt tunti väkisinkin riittää taksin saamiseen. Olin hyvin, hyvin väärässä. Kello oli jo yli puolen yhdeksän kun lopulta sain pysäytettyä itselleni taksin käytännössä hyppäämällä sen eteen. Yritin samalla epätoivoisesti soittaa EPSO:n toimistolle selittääkseni tilanteen, mutta kolme vuotta vanha ja jo pitkään huonosti toiminut puhelimeni kieltäytyi täysin yhteistyöstä (tänä viikonloppuna ostinkin sitten uuden). Selitin tilanteen taksikuskille, joka ystävällisesti painoi kaasua, ja ehdin testipaikalle tyylikkäästi vain 20 minuuttia myöhässä. Onneksi alku oli porrastettu kandidaattien kesken, ja minun ensimmäinen osani alkoi vasta tasan yhdeksältä.

Ensimmäisen osan olisi pitänyt olla kaikkein helpoin. Kyseessä oli kahden hengen paneelin pitämä strukturoitu haastattelu, ja todennäköisimmät kysymykset olivat kaikkien tiedossa. Tähän tehtävään olisi siis pitänyt osata varautua, mutta olin itse aamuisen säntäilyni jäljiltä vielä niin sekaisin, että todennäköisesti avauduin ihan liikaa, sen sijaan että olisin ollut asianmukaisen hillitty ja laskelmoiva. Haastattelun jälkeen minulla oli pitkä tauko, jolloin ehdin sosialisoida muiden päivän kandidaattien kanssa. Pääosin varsin mukavaa porukkaa.

Keskellä päivää meillä oli kahdessa kuuden hengen ryhmässä neuvottelusimulaatio, jossa esitimme EU-parlamentin työryhmän jäseniä. Meillä oli kaikilla eri sidosryhmien näkemys tiettyyn tilanteeseen, ja tavoitteena oli päästä hyvässä järjestyksessä toimivaan kompromissiin. Minun ryhmäni lopputulos oli vähintäänkin kelvollinen, mutta omaa suoritustani en oikein osaa arvioida. Iltapäivällä oli sitten kaikista eniten kammoamani tehtävä, eli esitelmänpito. Nippu dokumentteja aiheesta josta en tiedä mitään, 20 minuuttia valmisteluaikaa, 10 minuutin esitelmä, ja 10 minuuttia kysymyksiä jurylta. En ehtinyt kirjoittaa fläppitauluni viimeistä lausetta loppuun, mutta bluffasin tieni yllättävän sujuvasti kysymysosion läpi. Väikkärinpuolustus ei tunnu tämän jälkeen missään.

Kokeen jälkeen oli vähän tyhjä olo. Olin varannut paluulipun vasta torstaille, sillä ajatuksella että viettäisin rentouttavan pikaloman ja tapaisin vanhoja tuttuja. Bryssel alkoi kuitenkin avautua vähitellen vasta keskiviikkona, joten lomailusta tuli vähän yksitoikkoista. Harjoitteluajan työhuonekaverin kanssa istuin maanantai-iltapäivänä pitkään yhdessä harvoista avoinna olevista kuppiloista, ja tiistaina ja keskiviikkona tapasin ihmisiä siltä osastolta jolle harjoitteluni tein. Olivat kovasti sitä mieltä että haluavat minut takaisin, mikä on toisaalta rohkaisevaa, toisaalta raastavaa.

Tilanteeseen paikalliset suhtautuivat lähinnä fatalistisesti. "Se tulee sitten kun se tulee." "Kouluista olen huolissani, mutta pakkohan sitä on yrittää elää normaalia elämää."

Torstaina, kun kävelin keskustan läpi rautatieasemalle, Bryssel alkoi jo vähitellen muistuttaa omaa ruuhkaisaa eloisaa itseään.

Melkein aito akateemikko

Toissaviikolla olin Amsterdamissa MARE - People and the Sea -konferenssissa. Köyhä akateemikonalku kun olen, tämä oli vasta kolmas käymäni konferenssi. Ensimmäinen oli viimevuotinen IMCC, josta taisin täälläkin mainita ja jossa olin vain kuunteluvieraana. Viime helmikuussa oli Cambridgessa jokatoisvuotinen Student Conference on Conservation Science, jossa esittelin jo julisteen. Tällä kertaa piti sitten nousta vielä yksi taso, ja pitää oikein esitelmä.

Siellä se esitelmöi. PowerPoint yritti siirtyä itsestään aina seuraavaan kalvoon, joten
näppäimistön äärestä ei rohjennut poistua kovin kauaksi.

Olen perinteisesti ollut kauhusta jäykkänä aina kun on pitänyt puhua julkisesti, varsinkin vieraille ihmisille. Jostain syystä olin kuitenkin paljon vähemmän paniikissa kuin oletin, olisikohan turisteille paasaaminen ruuhessa aiheuttanut jonkinlaista parkkiintumista. Yleisökin hymähteli kiltisti niissä kohdissa joissa oli tarkituskin hymähdellä. Jälkeenpäin kehuttiin mielenkiintoisesta aiheesta ja annettiin vinkkejä miten jatkaa tästä eteenpäin.

Matkaseuran kanssa ehdittiin myös katsastaa hiukan Amsterdamia. Konferenssipäivät päättyivät sen verran myöhään että museot olivat jo kiinni, mutta puistoissa sentään pyörittiin, ja lauantaina käytiin eläintarhassa. Mikä siinä on että isot kissaeläimet pitää aina sulkea pienimpiin häkkeihin?

Amsterdamissa on kummia asioita.

Olin kummien asioiden keskellä.

Kirahvit ovat parhautta.

Tämä kaveri kävi sormeen kiinni, kun zoomailin lähikuvaa enkä hoksannut että sen
nokkahan mahtuu ristikon välistä.

Ehkä kala.

Seuraavaksi työn alla on toivottavasti viimeinen kyselytutkimussetti. Ehkä tästä vielä valmista tulee. Jonakin vuonna.

Paras työpaikka ikinä

Ehdin rypeä tovin jos toisenkin omassa työttömyydessäni ja rahattomuudessani. Ei herunut baarimikon paikkaa, ei vastaanottovirkailijan eikä IT-tuen. Uuden kampusravintolan kanssa kirjoitin sentään sopimuksen tarjoilijan paikasta, mutta ravintolan valmistuminen on viivästynyt ja viivästynyt. Lopulta törmäsin Canterbury Punting Company:n työpaikkailmoitukseen. Googletettuani ensin mitä kummaa se "punting" oikein onkaan, lähetin työhakemuksen sekä kyseiseen firmaan että samana päivänä työntekijöitä hakeneeseen jugurttibaariin. CPC:n haastattelussa viihdyin tunnin, jugurttibaarin haastattelussa kahdeksan minuuttia (en minä sieltä ulos kävellyt, loppuivat vain jutunaiheet sekä minulta että haastattelijalta). Ei ollut vaikea arvata kummasta soitettiin takaisin. Sen jälkeen piti enää käydä joella todistamassa ettei mene veneessä täysin lukkoon. En mennyt, kiitos kaiketi lukemattomien Alajärven soutu- ja kumivenekierrosten.

Sen jälkeen onkin sitten treenattu. Sauvominen ei ole ihan täysin intuitiivista toimintaa, varsinkaan joella joka on täynnä erilaisia pikku (ja ei-niin-pikku) virtauksia milloin mihinkin suuntaan. Alkuun seilasin törmästä toiseen kuin olisin ollut pahemminkin päissäni. Lihaksiakin se vaatisi vähän enemmän kuin mitä minulta löytyy, vuoden sitkeästä salillakäynnistä huolimatta. Tällä hetkellä jaksan sauvoa ylävirtaan pahimmassa virtauspaikassa kolmen matkustajan kanssa, kun tavoite olisi 8-12. Toisaalta lupailivat että virtaus hidastuu kesää kohti mentäessä. Olen huomannut käsitteleväni venettä kuin hevosta: paitsi että tilanteita on luettava ja niihin vaikutettava koko vartalolla ihan eri tavoin kuin autolla ajaessa, minulla on myös pakkomielle olla antamatta veneelle periksi, koska "sen jälkeen se tietää olevansa vahvempi".

Mutta vaikka hikeä pukkaakin, ja törmiin törmäily käy pitkän päälle jokseenkin turhauttavaksi, olen vielä toistaiseksi aivan hohteessa. Toistaiseksi minut on valtuutettu viemään asiakkaita vain ylävirtaan niin kutsutulle luontoreitille, jossa on vähemmän tekemistä ja kevyemmät virtaukset kuin alavirran kaupunkikierroksella. Kun kevätauringon paisteessa sitten valuu hiljaksiin alavirtaan matkustajien kanssa mukavia puhellen ja vesilintuja bongaillen, tulee välillä hämmästelleeksi että tästä oikeasti maksetaan. Työkaverit ovat kirjavaa mutta erittäin mukavaa ja kannustavaa väkeä, ja lisäbonuksena meidän kanssamme samoissa tiloissa toimii mainio pieni kahvila, joka aina välillä tarvitsee vapaaehtoisia kokeilemaan uusia kahvilaatuja tai hankkiutumaan eroon vanhaksi menevistä leivoksista. Olemme käytettävissä.

Epäilemättä tämä kuherruskuukausi jossakin vaiheessa päättyy. Olen kuullut jo kauhutarinoista kuumista kesäpäivistä, jolloin työnnetään täysiä veneitä toistensa perään ilman kunnon taukoja. Sen enempää fyysiset kuin sosiaalisetkaan taidot eivät myöskään ole koskaan olleet vahvin puoleni, ja tämä työ perustuu pitkälti molemmille. Mutta kävi miten kävi, olen toistaiseksi turvannut talouteni (ainakin oletettavasti, yhtäkään tiliä ei ole vielä tullut), hankkinut tekemistä joka tasapainottaa varsin mukavasti väikkärin naputtelua, ja saanut elämääni sitä aikaisemmin kaipaamaani Vaihtelua. Aina välillä on hyvä huomata ajattelevansa niin kuin tässä biisissä - ainakin ensimmäisessä ja viimeisessä säkeistössä:

Uusi vuosi, enimmäkseen vanhat kujeet

Taas oli joulu ja joululoma, joka tuntui tänä vuonna menevän ohi jotenkin tarpeettoman nopeasti. Tulipa nähtyä kunnolla lunta, ensimmäistä kertaa sitten Belgian '13.

Hämeenlinna 25.12.2014

Canterbury 9.1.2015

Ihmettelin miksi tunnen olevani tällä hetkellä jokseenkin kyllästynyt tekemisiin, ja kaipaan jotain uutta ja erilaista. Sitten tajusin etten ole oikeastaan tehnyt yhtä ja samaa asiaa tätä kauempaa moneen vuoteen (tammikuussa tulee täyteen 16 kk Englannissa, saman verran kuin Islannin komennusta kesti). Lienee siis aika totutella olemaan taas vähän pitkäjänteisempi. Koko elämäänsä ei ehkä voi odottaa kuvioiden muuttuvan täysin puolentoista vuoden välein.

Rahapulaani helpottaakseni aloitan ensi viikolla lastenvahtina. 7- ja 10-vuotiaat muksut pitää ruokkia ja saattaa kouluun aamuisin. Kävin tapaamassa perheen viikonloppuna, ja sekä lapset että aikuiset vaikuttivat varsin mukavilta ihmisiltä. Saa tosin nähdä mitä tästä tulee, meikäläisen kokemus lapsista kun on lähes olematon. Sitä paitsi joudun heräämään itse ennen seitsemää.

Muuten tämä vuosi sujunee samoissa merkeissä kuin edellinenkin: väikkäriä, satunnaisia työpaikka- ja apurahahakemuksia ja EU-koeharjoitteita (ei, en päässyt viime vuonna läpi). Välillä pubiin ja salille. Jossain vaiheessa saattaa hyvällä säkällä valmistua se ravintolakin, johon minulla on tarjoilijan sopimus. Rahallahan saa vaihtelua, eikö?

Loppukesä ja uusi koti

Englantilainen kesä oli lopulta varsin miellyttävä. Ei ihan yhtä kuuma kuin Suomessa, mutta riittävän lämmin saamaan ainakin suomalaisen ja irlantilaisen hikoilemaan. Kreikkalaisilla tosin oli kylmä, mutta niillä nyt oli Belgiassakin. Collegen takapihalla on mukava pelto, jolla pidettiin piknikkejä

Kesän kohokohta oli International Marine Conservation Congress Glasgowssa. Sen lisäksi että pääsi kuuntelemaan inspiroivia ja opettavaisiakin puheita ja puhujia, samassa yhteydessä pääsi viettämään aikaa myös kahden Islannin opiskelukaverin kanssa, jotka tulivat Kanadasta asti. Glasgow on varsin mainio kaupunki, joskin ravintolat menevät kiinni absurdin aikaisin. Varsinkaan arkipäivinä ei luentojen jälkeen tahtonut löytää ruokaa enää mistään. Löydettiin kuitenkin pari mukavaa perinteistä paikkaa, ja intialainen jossa on väitetään keksityn tikka masalan (linkittäisin ravintolan jos muistaisin mikä sen nimi on).

Canterburyssä kanssaopiskelijat ja luennoitsijat ovat perehtyneitä lähinnä kuivan maan ympäristöön. Tuli kotoisa (ja motivoiva) olo kuunnellessa ihmisiä joiden tutkimusaiheet ovat lähempänä omaa ympäristöä. Kuulin myös muutaman luennon jotka toivon että olisin kuullut ennen viimevuotista Brysselin-komennusta. Hiukan iski myös tutkimusaihekateus, onneksi elämässä (toivottavasti) riittää vuosia.

Elo-syyskuun taitteessa pääsin lopulta myös käymään Suomessa. Kaksi viikkoa meni mukavasti ystäviä ja sukulaisia tavatessa ja yksiä häitäkin juhliessa. On lohdullista että Suomessakin on vielä ystäviä joiden kanssa voi jatkaa juttua siitä mihin viimeksi on jääty, niin kuin ei missään olisi ollutkaan.

Seuraavaksi edessä on paluu arkeen tutkimuksen suhteen, tarjoilijana aloittaminen ja muutto. Olemme vähitellen alkaneet siirtää omaisuuttamme mäkeä alas työllä ja tuskalla hankittuun uuteen kotiin. Ensivisiitillä huomasin sekoittaneeni talon julkisivun toiseen taloon jota kävimme katsomassa; pahoitteluni siis kaikille joille väitin sen olevan rivitalo. Se on itseasiassa paritalo, joskin etäisyys viereiseen rakennukseen on noin metri.

Lupasin pientä rahallista korvausta vastaan ottaa sen huoneen joka jää yli, ja kun meitä on asunnossa yksi vähemmän kuin makuuhuoneita, päädyin lopulta valitsemaan kahden huoneen väliltä. Toinen on iso ja varustettu 140 cm sängyllä mutta surkealla työpöydällä ja olemattomalla säilytystilalla. Toinen on pikkuruinen ja varustettu 80 cm sängyllä mutta hyvällä työpöydällä, asiallisella määrällä säilytystilaa ja takapihalle osoittavalla ikkunalla. Päädyin jälkimmäiseen. Nyt meillä on vierashuone johon voi hätätapauksessa tunkea vaikka pariskunnan.

Lupaan laittaa kuvia jahka saamme sisustuksen johonkin järjestykseen.

Kentältä

Tuli lähdettyä kenttätöihin hivenen yllättäen. Oletin että ohjaajilla olisi vielä paljonkin sanottavaa kysymyslomakkeistani, mutta totesivatkin että: "Hyvä on, mene jo."

No minähän menin, kun kalenterista löytyi vapaa kahden viikon jakso. Valmisteluaika jäi tosin vähän lyhyeksi, enkä ehtinyt saada kiinni juuri ketään niistä ihmisistä joiden kanssa alun perin halusin puhua.

Ensimmäinen kahdesta "tutkimuskohteesta" oli St. Abbs Head Skotlannin kaakkoisnurkassa. Kiinnostuin alueesta alunperin koska siellä toimii rinnakkain Scottish National Heritagen pyörittämä kansallinen suojelualue ja vapaaehtoinen merisuojelualue. Suunnitelmanani oli haastatella vapaaehtoisen suojelualueen hallituksen jäseniä ja verrata heidän kokemuksiaan valtiojohtoisten suojelualueiden asianomistajien kokemuksiin. Paikan päällä kävi kuitenkin ilmi että erinnäisten konfliktien ja rahoitusvaikeuksien seurauksena vapaaehtoinen suojelualue on jokseenkin horrostilassa, eivätkä hallituksen jäsenet olleent tavoitettavissa. Tyydyin siis haastattelemaan paikallisen kylän asukkaita ja suojelualueella käyviä turisteja.

Näkymä suojelualueelta St. Abbs:in kylään

St. Abbs Head (kyllä, ilman heittomerkkiä) on kaunis rannikkoalue jyrkkine kallioineen ja vehreine niittyineen. Kun suuri osa niityistä oli vielä lampaiden kansoittamia, tuli väkisinkin mieleen Islanti. Nukuin herttaisessa B&B:ssä aivan suojelualueen vieressä, ja elin melkein pelkästään skotlantilaisilla aamiaisilla. Itse suojelualueen kiertää huomattavista korkeuseroista huolimatta muutamassa tunnissa, mikä ehkä osaltaan selittää sitä että vastaantulleiden vierailijoiden keski-ikä tuntui olevan huomattavan korkea. Ei voi olla nostamatta hattua selvästi pitkälle eläkeiässä oleville pariskunnille jotka puskivat suuremmin huohottamatta rinteitä ylös.

St. Abbsin jälkeen siirryin Skotlannin vastakkaiselle rannalle Rumin saarelle. Junamatka Skotlannin ylänköjen poikki on jonkin lähteen mukaan yksi maailman kauneimmista, enkä pistä vastaan. Hivenen suretti että Harry Potter -elokuvistakin tuttu The Jacobite -höyryjuna, jolla olisi päässyt osan matkasta, ei sopinut aikatauluihin mennessä eikä tullessa. Hyvältä maisemat kuitenkin näyttivät moderninkin junan ikkunasta.

Rum on luku sinänsä. Saaren on 50-luvulla myynyt SNH:lle nimelliseen hintaan uusrikkaan Sir George Bulloughin leski, sillä ehdolla että saaresta tehdään suojelualue ja Sir Georgen 1800-1900 -lukujen taitteessa itselleen rakennuttama Kinlochin linna säilytetään. Tätä nykyä saarella asuu noin 40 hengen yhteisö, joka omistaa pienen Kinlochin kylän maat ja rakennukset. Kukaan ei tiedä mitä linnalle pitäisi tehdä, sillä se on houkutteleva turistikohde, mutta valitettavasti rakennettu - isäntänsä toiveesta - vaaleanpunaisesta kivestä joka imee kosteutta. Tukirakenteiden tilassa on siis tällä hetkellä toivomisen varaa. Kyläläiset haluaisivat tehdä siitä yhdistetyn museo-hotelli-pitopalvelun, mutta arvioidut restaurointikustannukset ovat tähtitieteelliset.

Kinlochin linna, paikallinen päänsärky

Maisemiltaan Rum on aivan huikea. Olisin ilomielin kadonnut viikoksi kukkuloille, jos en olisi ollut velvollinen keräämään haastatteluvastauksia. Sekin oli kuitenkin helpompaa kuin St. Abbsissa, sillä kaikki kyläläiset löytyivät yhdestä paikasta, ja useimmat vierailijat nukkuivat samassa hostellissa kuin minäkin. Vähän otin sentään omaa lomaa ja kävin vaeltelemassa ja valassafarilla.

Valaiden kuvaaminen on haasteellista. Tämä on (kuulemma) lahtivalas.

Viisi päivää oli lopulta Rumilla aivan liian vähän. Päästäkseni asioiden ja ongelmien ytimeen, minun olisi pitänyt viettää kyläläisten kanssa paljon enemmän aikaa. Viimeisenä iltana päädyin hetkeksi juttelemaan (juomaan) paikallisten kalamiesten kanssa, mutta aika yksinkertaisesti loppui kesken.

Oma sosiaalisen sulavuuden puutekin tuli kahden viikon aikana tielle kerran jos toisenkin. Vieraiden Ihmisten Häiritseminen ei tule minulle luonnostaan, ja olisin saanut huomattavasti enemmän materiaalia kasaan jos kolmen neljästä vastaantulijasta kohdalla en olisi ajatellut: "näyttää pelottavalta, kysyn seuraavalta." No, niillä korteilla on pelattava jotka on jaettu. Osaa kyselylomakkeista odotan vielä lähetettäväksi minulle postissa, saa nähdä päätyvätkö ikinä tänne asti. Todennäköisesti joudun tekemään jossakin vaiheessa vielä toisenkin reissun, ja Rumille haluan ehdottomasti palata ilman työvelvoitteita. Puolet saaresta jäi täysin näkemättä!

Loppukaneettina: Suosittelen Skotlantia. Kannattaa kuitenkin ottaa hyttyshuppu mukaan.